Viikko synnytyksestä

On kulunut viikko synnytyksestä. Äitiyslomaa on ollut viikko. Viikko ilman vauvaa, esikoistani, rakasta poikaani. Olo on hyvin tyhjä. Tyhjä syli, tyhjä kohtu. Sydän tuntuu hyvin tyhjältä, mutta toisaalta sen täyttää rakkaus omaa esikoista kohtaan, ikävä ja suuri suru. Tiedän jollakin tasolla, että pojallani on nyt hyvä olla, hän ei tunne kipua ja hän varmasti tietää olevansa rakastettu, minun oma poikani. Silti toivon, että saisin hänet tänne, syliini. Jotenkin tätä kuoleman loppullisuutta poikamme kohdalla en ole vielä kokonaan ymmärtänyt. Jollakin tasolla edelleen odotan poikaani kotiin, isin ja äidin luokse. Tiedän kuitenkin ettei se ole enää mahdollista. Mutta mikä tarkoitus tällä on?!? Jos kaikella on tarkoitus, en mitenkään voi ymmärtää mikä oli tämän kaiken tarkoitus, enkä koskaan ehkä ymmärräkkään. Nythän kuuluisi oikeasti valittaa siitä kuinka väsynyt on vauvan hoitamisesta ja kaikesta valvomisesta. Mutta minä jos haluan valittaa väsymyksestä, se johtuu ainoastaan tästä suuresta surusta ja ikävästä. En tiedä miltä oikeasti tuntuu olla äiti. Eihän minulla ole kokemusta kuin siitä miltä tuntuu olla enkelipojan äiti. Minä mietin vain tietääkö lapseni kuinka suuresti häntä kaipaan ja rakastan, tiesikö hän kuinka paljon häntä odotin. Muistan yhä tunteen kun sain ensimmäistä kertaa syliini pienen poikani, esikoiseni. Hän oli vielä lämmin, niin kaunis, isänsä näköinen, äitinsä suu. Tunnen kiitollisuutta siitä, että sain synnyttää esikoiseni. Vaikka monet lähipiirissä kauhistelivat asiaa, mutta minulle oli tärkeää, että sain hänet synnyttää. Näin meistä tuli äiti ja miehestäni isä. Pojan syntymä oli kaunis, mutta samalla niin äärettömän raskas ja surullinen. Kun poikamme oli syntynyt oli hiljaista, saimme pojan syliimme, saimme olla hetken hänen kanssaan. Sylitellä, rakastaa häntä ja samalla täytyi jättää hyvästit. Muistot joita voimme vaalia tulevaisuudessa oli kerättävä siinä hetkessä. Katselen usein kauniin poikamme kuvia, joita otimme. Saimme hänen käden ja jalanjäljet, kauniit pienet. Muistona meille jäi peitto ja pupusoittorasia, peitto oli meillä mukana ja poikamme sai hetken olla peiton lähellä ja lämmitellä ja pupusoittorasiaa soitimme hänelle. Hän sai mukaansa pupusoittorasian kanssa samaa sarjaa olevan pupun ja ajattelin vielä sellaisen pupu-unirätin hakea pikkuiselle peitoksi viimeiselle matkalleen. 

Odotus muuttuikin suureksi suruksi

Aikaa on kulunut päivän yli viikon verran kun saimme kuulla, ettei pikkuisemme sydän enää lyö. Hetki oli elämäni raskain. Ei minun vauvani voi olla kuollut. Minä olen odottanut häntä niin kovasti ja rakastanut. Olin kaksi päivää aiemmin saanut tietää, että sydämeni alla oleva pikkuinen rakas on poika. Kävin ostamassa hänelle oman pipon, joka hänelle laitetaan päähän kun sairaalasta kotiudutaan. Vihdoin sain ostaa tuttiketjun, sinisen hiiriketjun. Olin onnellinen kun tiesin kumpi tulee, mutta jotenkin pettynyt siihen etten osannutkaan olla viimeiseen saakka jännityksessä, kun kuitenkin poika oli itse kaikin tavoin yrittänyt olla paljastamasta sukupuoltaan. Mutta oli ihanaa kun tiesi minkä värisiä voisi nyt ostaa vauvalle. Ultrassa kaikki oli niin hyvin kuin voi vain olla, sydämen sykkeet aivan loistavat käyrällä ollessani, poika potkikin välillä. Oliko ne kenties viimeiset ihanat potkut jotka tunsin?!? Mutta mitä sitten tapahtui? Sitä en tiedä. Pikkuisella oli tapana olla välillä hyvin rauhallinen, eikä koskaan liikkeitä tuntunut kuin muutama ja sitten taas monen hetken päästä muutama. Torstaina mietin onko poikamme liikkunut, muistelin että olisi, päivä oli kiireinen ja oli varmaan taas hiljaisemman päivän vuoro liikkeissä, en ollut vielä kuin vähän huolissani. Mutta muut rauhoittelivat minua, että vauvallahan on tapana olla rauhallinen. Niin minäkin ajattelin ja kuitenkin olo oli sellainen kuin olisin tuntenut liikkeitä, eikä voinnissani ollut mitään erikoista eikä vatsassa tuntunut mitenkään erikoiselta. Perjantaina en saanut yhtään liikkeitä tuntumaan ja olin jo hermostuksissa. Lähdimme mieheni kanssa tarkistamaan vauvan olevan kunnossa, jotta voin viettää yöni rauhassa. Mutta sen illan jälkeen rauhaa en ole voinut tuntea. Ainoastaan suurta surua, ikävää ja kaipausta rakasta poikaani kohtaan. Jos yhdenkin asian voisi muuttaa, haluaisin poikani elävänä takaisin. Nyt vietän äitiyslomaani enkelipojan äitinä. Joudun miettimään aivan eri asioita ja järjestelemään aivan erilaisia asioita kuin olisi pitänyt. Sitä vain miettii miksi näin piti käydä juuri meille. Niin kovasti odotimme ja rakastimme häntä, pientä poikaamme. En saakaan järjestää ristiäisiä vaan minun pitää järjestää hautajaiset. Ei kenenkään äidin ja isin kuuluisi haudata omaa vauvaansa, omaa rakasta pikkuista nyyttiä. Mutta meiltä sitä ei kysytty, mitä me halusimme. Sen varmasti jokainen tietää mitä me tahtosimme. 

Päivä päivältä suru ja ikävä kasvaa suuremmaksi. Arkisten rutiinien pitäminen pystyssä tuntuu vaikealta, mutta toisaalta kun tekee jotakin pysyy paremmin "koossa", vaikka tuntuu pahalta tehdä jotakin. Vauvamme on koko ajan mielessäni, eikä mikään tekeminen vie häntä pois mielestäni. Hän on meidän rakas esikoisemme. Ajattelin kuitenkin jatkaa blogin pitämistä, oman jaksamisen mukaan. On jotenkin helpottavaa purkaa tännekkin joitakin ajatuksia, koska puhuminen tekee erittäin kipeää ainakin vielä, kirjoittaminen on helpompaa.

Enkeli

Pieni rakas poikamme syntyi tiistai iltana enkelinä.

Kun loistat tähtenä iltataivaan, 

niin näethän meidät päällä maan.

Me täällä alhaalla hiljaa aivan,

sun tähteäs kirkasta seurataan.

Rakasta poikaamme syvästi kaipaamme enkelipojan äiti ja isä. 

Täydellisestä epätäydellinen...

Päätettiin tehdä siskon kanssa täydellinen piknik reissu Tammelan kuivajärvelle. 

Mutta miten siitä tulikin epätäydellinen.

Vaikka matkassa oli  mukana: 

Parhaat eväät, oltiinhan itse käyty ne ostamassa.

Piknik huopa pakattuna.

Kaunis ilma, tosin loppuajasta vähän hiostavan kostea ukkosilma.

Lämmin järvivesi, joo kyllä se oli vaikka sisko unohtikin käydä kokeilemassa. ;)

Kaksi ihanaa poikaa ja yksi masuasukki. 

Siskokset. 

Mutta mikä meni vikaan?!?

No se meni vikaan kun siellä oli miljoona hyttystä, niin ei siinä hermot kestänyt ottaa rennosti ku ainakin viisi hyttystä puri eri puolella kroppaa samaan aikaan. Ei siis ehditty tekemään hienoa kattausta, vaan eväät äkkiä esille ja maistelemaan, jotta pääsisi pois sieltä hyttysten keskeltä. Hyttyset sai taatusti enemmän evästä suuhunsa kuin me. ;)

No jospa seuraavaks tehtäis piknik reissu ilman hyttysiä.