keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Kun ei voi olla mukana niin monetkaan ei muista

Kun ei voi olla mukana niin monetkaan ei muista, sitä että minulla tosiaan on kaksi lasta. Kun taas osa muistaa. Miten se lämmittääkään sydäntä kun Oliver muistetaan. Minun rakas poikani. Tänään minulta kysyttiin onko sisarukset samannäköisiä. Voi miten minulle tuli niin ihana olo, ihanaa että esikoiseni on joillekkin tärkeä ja he muistavat hänen lyhyen elämänsä. Ja ennenkaikkea uskaltaa ottaa Oliverin esille ilman, että minä taas ensin otan puheeksi. Minulle tuli tästä niin hyvä mieli pitkäksi aikaa, ettei varmasti tämä ihana kysyjäkään ymmärrä. <3

Mutta sitten se puoli kun ei muisteta, sitä että olen kahden lapsen äiti. No onhan se vaikeaa muistaa ja joidenkin käsittää, kun kuljen niin, että vain toinen on mukana. Yksi päivä kävin kaupassa, ostin ruusuja. Tuttava tulee ja sanoo jaahas sitä ostetaan oikeen kukkia. Vastaan siihen, että haudalle vien ja tuttavan ilme vakavoituu. Niin taas menin pahoittamaan toisen mielen, kun poikani tuli esille. Mutta tottahan se on että kukkia aika usesti ostan nykyään, mutta melkeinpä aina ne menee haudalle ei kotiin. Joskus jaan ruusut pojalle ja tytölle puoliksi, sitten on kotonakin kukkia. 




Myös se on ikävää kun olen halunnut olla avoin pojastani ja koska olen aloittanut tyttäreni kanssa käymään perhekerhossa, tulee siellä usein vastaan ihmisiä joita en entuudestaan tunne. Kun lapsista aletaan puhua, haluan olla avoin ettei tyttäreni ole esikoiseni vaan minulla on myös poika. Välillä on myös tarve saada asia esille. Koska tyttäreni on hyvin helppo lapsi, tyytyväinen syö, nukkuu ja leikkii ja naureskelee, haluan tuoda esille välillä sen ettei elämäni suinkaan ole silti mitään ruusuilla tanssimista. Olen vieläkin ajoittain henkisesti hyvin rikki ja väsynyt vaikka vauvan takia en väsynyt olekaan. Se väsymys ei vain näy niin hyvin päällepäin, koska normaalisti ollessani ihmisten ilmoilla hymyilen ja olen hyvällä tuulella. Mutta se raskas möykky joka puristaa tuossa rinnan alla, se välillä kyllä väsyttää. Onneksi se möykky on paljon pienempi kuin viime vuonna, mutta ei se silti ole vielä hävinnyt. Jospa jonain päivänä sekin möykky katoaa ja jäljelle jää vain suunnaton ikävä ja kaipaus. 

Mutta on meillä siis kaikki hyvin ja olen onnellinen, mutta samalla myös surullinen. Tunnetta on vaikea sanoiksi kuvata. Mutta vaikka minut näkee hyväntuulisena ja nauravaisena ja pystyn pojastani puhumaan ilman kyyneliä, jopa hymyilevillä kasvoilla ei se silti tarkoita, että olisin hyväksynyt lapseni kuoleman tai että olisin asian unohtanut. Olen oppinut hyväksymään sen, että oli meidän kohtalomme menettää rakas lapsemme, mutten koskaan varmastikaan silti hyväksy hänen kuolemaansa. Mutta niin se vain on, että oman lapsenkin kuoleman jälkeen on elämää jatkettava eteenpäin, vaikka se ei aina niin huvittaisi. Mutta omankin lapsen kuolemasta voi selviytyä ja jopa niin ettei ole turhan katkera omalle kohtalolleen. Toivottavasti ymmärrätte mitä olen tässä kirjoituksessa yrittänyt sanoa.

4 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus taas. Kiva, että käytte perhekerhoissa ja uskallat myös ottaa Oliverin puheeksi. Vaikka kuulija siitä järkyttyisi, niin tilanne varmasti tasoittuu aina kun huomaa, että asia ei ole sinulle, sillä tavalla, vaikea, ettet pystyisi puhumaan. Päinvastoin.

    Näin muuten unta teistä viime yönä. Poikkesin teille, kun te olitte Olivian kanssa kahdestaan kotona. Se oli jännä siinä mielessä, että kumpikaan sinä tai Olivia ei ollut itsensä näköinen eikä myöskään teidän koti ollut teidän koti. Mutta te kuitenkin. Tosi vaikea selittää, mutta jollain tavalla se oli vähän kuin osa jotain lapsuuden leikkiä. Omituinen, mutta iloinen uni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. <3 Sitä vaan itselle aina tulee inhottava olo kun pudottaa ihmiset sieltä pilvilinnoista alaspäin, vaikka toki enhän tiedä heidänkään elämästään, joten eipä ne kaikki varmasti pilvilinnoissa elä.

      Ihanaa että ollaan päästy iloiseen uneen mukaan vaikka on ollutkin omituinen. :)

      Poista
  2. Rakkaat ihmiset eivät häviä mihinkään sydämestä vaikka he eivät kanssamme kulkisikaan maan päällä. Toiset jättävät sydämeemme isomman jäljen, he joilla on merkitys minun tai sinun elämässä. Se minkä ajan vietämme rakkaan kanssa ei ole niinkään merkitystä vaan sillä että hän on rakas kaikesta huolimatta. <3

    Minusta ei ole syytä olla kertomatta rakkaistaan vain siitä syystä että joku voi siitä pahoittaa mielensä tai tulla surulliseksi... elämässä voi tapahtua mitä vain. Ne jotka osaavat käsitellä elämän vaikeitakin asioita ovat rikkaita. Ei omaisuus tee elämästä rikasta tai onnellista vaan rakkaat ihmiset! <3

    Sinua en unohda koskaan rakas kummipoikani! <3

    -sisko-

    VastaaPoista