torstai 7. elokuuta 2014

Se mitä silmät ei nää...

Ne asiat mitä ei välttämättä monetkaan huomaa, mutta itseäni häiritsee. Asiat jotka ovat tulleet sen jälkeen kun menetin lapseni. Vaikka päällisin puolin ei minusta välttämättä nää sitä menetystä, niin itse olen huomannut asioita jotka ovat tulleet viime kesän jälkeen. Monen mielestä viime kesä on pyyhitty pois ja menetys on korvattu. Mutta niin ei valitettavasti vain ole tapahtunut. Menetys on ja pysyy, rinnalle on tullut onnellisuus. 

Mutta se asia minkä olen itsessäni huomannut on se etten jaksa aina keskittyä kaikkeen. Tämä ilmenee yleensä sellaisissa tilanteissa, joissa pitää keskittyä juttelemiseen. Voin hetken jaksaa hyvin, mutta sitten saatan huomata, että olenkin vaipunut omiin mietteisiin ja olen ihan pihalla siitä mistä keskustellaan. Ja tulee sellainen väsynyt olo, etten oikeen jaksa edes keskittyä siihen. Sekä olen huomannut, että muistikin on reistallut enemmän kuin ennen, toki se osaksi johtuu myös vähäisistä yöunista. Mutta voin kadottaa joitakin sanoja ja joskus jopa koko idean mistä olin alkanut juttelemaan. Toki en vielä voi sanoa onko nämä tulleet jäädäkseen vai palautuuko nämä asiat ennalleen sitten joskus kun lapsiarki on ohi ja pystyy nukkumaan kunnon yöunet. Vaikka ei minulla ole nyt valittamista, sillä Olivia kyllä antaa välillä nukkua jopa seitsemän tuntiakin putkeen.

Myös minua on entistä enemmän alkanut ahdistaa se, että ihmiset ovat päättäneet ettei esikoistani tarvitse enää miettiä tai surra koska minulla on maailman ihanin tytär sylissä. Mutta tyttäreni ei tuonut poikaani takaisin. He ovat täysin eri lapset. Olen kahden lapsen äiti, enkelin ja elävän. Tyhjän sylin tyttäreni täytti, muttei hän vienyt sitä ikävää pois jota koen pojastani. Viime yönä heräsin ja katsoin tytärtäni, hän näytti aivan samalta kuin isoveljensä silloin kun häntä sylissäni sain pitää. Voi että rintaani puristi ja ikävä kouraisi sydäntä. 

Tahtoisin vain, että joskus edes yhden kerran, joku muu kuin ihan lähimmät perheenjäsenet tai ystävät, alkaisi puhumaan pojastani ilman, että sanottaisiin: että tyttäremme korvaa kaiken. Kyllähän se osittain kaiken korvaakin, muttei poikaani. En minä katkera halua olla, enkä tahdo liiaksi jäädä suruuni ja menetykseeni kiinni. Mutta tahtoisin vain ihmisten ymmärtävän ettei menetystä voi millään korvata. 

Viime viikonloppuna tapasin yhden perheen jolla oli Olivian ikäinen tytär ja puheeksi tuli onko Olivia meidän ensimmäinen. En halunnut valehdella asiasta ja kerroin miten asiat on, huomasin taas laittavani toisille palan kurkkuun. Se on kurjinta, mutten tiedä miten tähän kysymykseen vastaisin. En halua esikoistani unohtaa ja valehdella ettei häntä ole, mutta on myös samalla tosi kurjaa aina kun näkee tuottaneensa toisille mielipahaa. Mutta eihän sellaista asiaa vaan pysty kertomaan ettei se toisi palaa toisten kurkkuun. Samalla itsestäni huomaan, että yritän hymyillä ja alkaa hirveästi juttelemaan kaikkea vauva arjesta, jotta se vastapuoli ei liiaksi pääsisi järkyttymään asiasta. Mutta sitten taas mietin, että ajatteleeko se etten ole ollenkaan surullinen poikani menetyksestä kun niin mukamas huolettomasti puhun asiasta. Mutta jotenkin se asia on kuitenkin itsellekkin vielä vaikea, ettei siitä aina pysty puhumaan ilman kyyneliä. 

Tälläisiä mietteitä taas tänään. Tai olen jo näitä pidempäänkin pohtinut, viime viikonloppuna jotenkin taas silmäni aukenivat kun tosiaan vieraalle ihmiselle lapsiluvustani kerroin. Ja kun heillä tosiaan oli esikoinen ja se ihana onnellisuus, jota itse koin ennen esikoiseni kuolemaa. Olenhan nytkin onnellinen, mutta eri tavalla. Enää en voi ajatella ettei meille voi näin käydä, niin käy vain muille. 

4 kommenttia:

  1. Tiedän niin tunteen.Sitä ei vaan voi ymmärtää sellainen jota asia ei ole koskettanut.Ainahan se on läsnä mitä olisi toisin jos asiat olisi toisin.Jossittelua?"Niin tyhjän paikan jätit jälkeesi.Mittaamattoman ikävän ,koko elämän pituisen."Yritetään jaksaa.terv.Eila.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä tätä muut ymmärrä vain saman kokeneet. <3 yritetään jaksaa päivä kerrallaan.

      Poista
  2. Jostain luin, että lapsen kuoleman jälkeen onnellisuus palautuu aiemmalle tasolle keskimäärin vasta 3-5 vuoden kuluttua kuolemasta. Tietenkään mitään yhtä kaavaa ei ole, jokaisella suru kulkee hieman omanlaistaan polkua, vaikka paljon yhteistäkin tuntuu näissä kokemuksissa kohtalotoverien kanssa olevan. Ja ei se kuollut lapsi tosiaankaan ikinä unohdu, kukaan ei hänen paikkaansa täytä.

    Voimia sinulle, Laura! Nuo muisti-, keskittymis- ja jaksamisongelmat kuulostavat ihan täysin ymmärrettäviltä tilanteessa, jossa läsnä on vielä melko tuoreehko suru ja samalla pikkuvauva-arki valvomisineen. Ole itsellesi armollinen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli vielä pitää sitten muutama vuosi odotella. Tosiaan kaikilla on surulleen omanlaisensa polku.

      Kiitos. <3 Ja onhan nämä ongelmat ihan ymmärrettäviä tässä tilanteessa, mutta aina vaan ei itse jaksa olla itselleen armollinen. Sitä niin tahtoisi välillä sen elämän takaisin, jossa oli se ihana vaaleanpunainen ajatusmaailma ettei omalle perheelle satu mitään ikävää. Mutta en minä silti ole valmis esikoisestani luopumaan. Näin ehkä oli vain tarkoitettu vaikken sitä koskaan varmastikaan tule ymmärtämään.

      Poista