maanantai 27. tammikuuta 2014

Pohdiskeluja

Olen nyt viime viikkoina saanut monelta kuulla, että on mukavaa nähdä miten hyvin olen selviytynyt lapseni kuolemasta ja, että näytän onnelliselta. Itselläni ei vain ole sellaista oloa, että olisin mitenkään selvinnyt lapseni kuolemasta. Lapseni on päivittäin mielessäni. Lapseni muisto tuo edelleen kyyneleet silmiini ja repii sydäntäni. Nykyään on toki hetkiä jolloin myös lapseni muistot tuovat kiitollisuutta sydämeeni. Olen jollakin tapaa kiitollinen siitä, että sain hänet edes siksi pieneksi hetkeksi, vaikka en vieläkään ymmärrä miksi hänen piti niin pian lähteä pois. Esikoiseni jätti suuren arven sydämeeni ja samalla myös suuren rakkauden ja ikävän. Arpi joka on sydämessäni on suurempi kuin kädessä olevani leikkausarpi. Molemmat arvet haalenevat varmasti vuosien varrella, mutta eri tavalla.


Minä olen ihmistyyppinä sellainen, etten kaikista asioistani tahdo valittaa ja päivitellä ääneen. Ja tämä suru on yksi sellainen. Siksi monetkaan läheiset eivät ymmärrä ja näe sitä, että ei se suru minulta minnekkään ole kadonnut. Edelleen olen kuolleen lapsen äiti, olen sitä nyt ja tulen aina olemaan. Tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus herättää teitä, en edelleenkään tahdo vatvoa kaikkien kanssa suruani. Minulla on ne tietyt läheiset ihmiset joiden kanssa siitä tahdon puhua ja puhun silloin kun itsestäni tuntuu, että tahdon. Joten en pidä siitä, että nyt aletaan sitten viestitellä ja kysellä yhtäkkiä, että mitä sinulle kuuluu. Jos sitä ei ole aiemminkaan tehnyt niin ei tarvitse nytkään. Koska tahdon sen tulevan suoraan sydämestä, aito halu tietää toisen kuulumisista ja halu kuunnella toista. Ei sellaista, että kysytään mitä sinulle kuuluu ja kun olen vastannut kysymykseen, niin aletaan päivitellä omaa elämää ja sitä miten kaikki on niin vaikeeta. Kyllähän minä haluan muidenkin kuulumisia kuunnella, mutta siihen voi antaa mahdollisuuden minulle kysyä, mitä sinulle kuuluu? Tiedän etten vieläkään aina muista kysyä ja edelleen tajuan vasta päivien päästä, että en sitten ollenkaan kysynyt häneltä hänen kuulumisiaan. Mutta kai sen vieläkin saa laittaa surun piikkiin, että pää ei vaan aina kulje kunnolla tai edes tämän pitkän sairasloman piikkiin. Saahan?!?



Olen myös huomannut mitä kauemmin on kulunut esikoisemme kuolemasta, sitä enemmän ihmiset pelästyvät kun puhun pojastamme jotakin. Se on kai vain niin, ainakin vanhemmille ihmisille, että kuolleista ei kuulu puhua. Mutta minä tahdon puhua lapsestani. Hän on minulle rakas, vaikka onkin taivaan enkeli.
Olen myös huomannut sen, että koska ulkoisesta olemuksestani ei välttämättä huomaa sitä, että olen lapseni menettänyt, niin myös monet luulevat minun unohtaneen lapseni ja jatkaneen elämääni niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. 


Mutta unohtaako kukaan äiti koskaan lastansa?!? 
Minä ainakin tulen puhumaan esikoisestani, enkä häntä tahdo salailla, enkä koskaan unohtaa. 


 Olen myös nyt hetkittäin havahtunut, siihen että ajattelen millaista olisi minulla nyt jos Oliver olisi täällä meidän kanssamme. Yritän mahdollisimman vähän ajatella sitä, koska se tekee vain enemmän kipeää. Mutta ajatukset vain välillä tulevat mieleen, eikä sille mitään mahda. Minulle tekee edelleen kipeää katsella poikavauvoja jotka ovat kesän jälkeen syntyneet. Tyttövauvojen näkeminen ei tee niin pahaa, koska siinä ei niin näe sitä menetystä samalla tavalla kuin pojassa. Minun tekee pahaa lukea tarinoita joissa kerrotaan vauvan selvinneen vaikka on syntynyt kolme kuukautta ennen laskettua aikaa. Toki olen iloinen niiden vanhempien puolesta, joiden vauva on selvinnyt. Mutta silloin tulee taas mieleen kysymys, miksi meidän vauvamme ei selvinnyt. 
Olen myös paljon pohtinut sitä, että jos nyt näkisin vastasyntyneen tai alle kuukauden ikäisen vauvan ja minulta kysyttäisiin otanko vauvan syliin. Niin pystyisinkö siihen. Kaikki vauvat joita olen pitänyt sylissä Oliverin syntymän jälkeen ovat olleet yli neljän kuukauden ikäisiä. Muistan vieläkin sen tunteen kun oma vastasyntynyt lapsi ensimmäisen kerran syliini annettiin. Häviääkö se tunne jos otan "vieraan" pienen vauvan syliin. Olen nyt viimepäivinä tätä monesti pohdiskellut ja se tuo monesti ahdistavan tunteen itselleni. Onneksi tämä on sellainen asia jota ei ole pakko tehdä. Voin odottaa, jospa joskus sen toisen oman nyytin syliini saisin ja se olisikin esikoisen jälkeen ensimmäinen vastasyntynyt vauva jota sylissäni pidän. 



Olen myös pitkään pohtinut voinko blogiini postata ihan tavallisia arjen askareita ja juttuja. Vai ajatteleeko ihmiset, että nyt se ei enää muista lastansa. Tiedän, että on tyhmää miettiä sitä. Ja muiden mielipiteillä ei tulisi olla väliä sillä mitä itse omaan blogiinsa haluaa kirjoittaa. Mutta niin se mieli vaan aina toimii, vaikka tahtoisi sen itse toimivan erilailla. Kesäkuun menetyksen jälkeen kun blogini toimi yhtenä terapia muotona ja tänne oli helppo tulla kirjoittamaan tunnoistaan. Mutta nyt kun lapseni syntymästä on kulunut se reilut puoli vuotta, suru on kuitenkin aika samanlaista. Välillä se on hyvinkin vahvana läsnä ja toisinaan vain taustalla sydämessä. Joten ei siitä surusta ole niin paljon kirjoitettavaa kuin aluksi oli. Joten toivon ettei minua tuomita siitä, että haluan alkaa pikkuhiljaa jakamaan myös arkisia juttuja. Toki edelleen tulen kirjoittamaan surustani ja esikoisestani. Ne eivät täältä blogista minnekkään katoa. Mutta olen huomannut, että jollakin tapaa kaipaan sitä, että voin esitellä ja jakaa turhanpäiväisiäkin arjen asioita täällä. Eihän tämän edes pitänyt olla suru blogi vaan tavallinen arkijutuista kertova blogi. Tosin en vieläkään tule lupaamaan, että postaus väli muuttuu tiheämmäksi, mutta olen ajatellut, että kokeilen miltä minusta tuntuu kun alan enemmän kirjoittelemaan arkisiakin juttuja ja yritän olla miettimättä, että voinko mä tästä aiheesta kirjoittaa. Mitä olen tähän saakka tehnyt ja monet jutut ovat jääneet postaamatta vain sen takia, koska mietin onko vielä soveliasta kirjoittaa muuta kuin lapsen menetyksestä. Mutta ei se suru minulta ole kadonnut ja luulen ettei kokonaan katoa vaikka kirjoittaisin mistä aiheesta täällä. 



14 kommenttia:

  1. Enpä usko, että kukaan luulisi sinun unohtaneen <3 Ennemminkin olevan hyvillään puolestasi, että elämässä on taas muutakin kuin suru. Poika kulkee aina kuitenkin mukana.

    Mä huomaan myös sen, että jos alan enkelivauvasta puhumaan ihmiset usein kavahtavat. Varsinkin, kun itselle on siitä ajan hieman kuluttua helpompi puhua. Kavahtavatko sitä, että yhä jaksan yli vuosi sitten kuolleesta vauvastani kertoa, vai sitä kuinka helppo hänestä on nyt puhua. Vai vain siitä, kun kuolemasta ei yleensäkään tulisi puhua. En tiedä.

    Mutta kirjoitat ihan mitä huvittaa, täällä ollaan lukemassa :)

    Piti jo sun edelliseen postaukseen kommentoida, mutta jäi. Mullakin on ihan hirveä muutosvimma olkkarin kanssa meneillään. Huomenna Ikeaan matto-ostoksille ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä vaan itse koko ajan pelkää, että muut unohtavat esikoiseni. Mutta en itse vaan ymmärrä miksi ihmiset kavahtavat kun enkelivauvasta puhuu. Itselle kun koko ajan tosiaan tulee helpommaksi puhua hänestä, mutta voiha se vaan olla se kun kuolemasta ei yleensä tulisi puhua.

      Ihanaa kuulla, että jaksatte lukea vaikka kirjoittaisin mistä. :)

      Se taitaa tää kevät aina tehdä jonkinlaisen muutos vimman. ;) Tarvis saada kaikenlaista uutta ja raikastaa kodinilmettä.

      Poista
  2. Kukaan äiti ei voi luulla sinun unohtaneen! Olet minun ystäväni tuttava ja näin sinut jokin aika sitten ostoksilla, suru näkyy sinun silmistäsi ja jokainen joka on tavannut sinut ennen suurta suruasi näkee sen silmistäsi, vaikkei edes sinua kovin hyvin tuntisi! Kovasti voimia ja niinkuin Turnip jo kommentoikin on hienoa kun elämääsi alkaa tulla muutakin kuin surua ja olisi kiva lukea niistä arkipäiväisistäkin asioista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On lohduttavaa kuulla, että surun näkee silmistäni. Jotenkin vaan tuntuu, että jos kukaan ei enää nää sitä että suren vauvaani, niin samalla esikoiseni katoaisi jonnekkin. Vaikka en tietenkään halua surussa liiaksi kylpeä, mutta hyvissä määrin.
      Se vain on ollut pakko jatkaa elämää eteenpäin ja arkisista jutuistakin on alkanut tulemaan mukavia juttua. Koko maailma ei enää tunnu pysähtyneeltä, vaan se arkikin tulee suruperheeseen takaisin.

      Poista
    2. Tuo on muuten todella hyvin sanottu, että surun näkee silmistä. Mietin pitkään yhden työkaverini kohdalla, että miten hänen silmänsä ovat niin surulliset, vaikka olemus on muuten todella iloinen ja pirteä. Myöhemmin kuulin, että hänen ainut lapsensa kuoli vakavaan sairauteen alle 10-vuoden ikäisenä, sairastettuaan koko ikänsä. Silloin palaset loksahtivat kohdalleen, tämä suru näkyi hänen silmissään ja tulee aina varmasti näkymäänkin.

      Ei kai kukaan voi kuvitella sinun unohtaneen, eihän se ole mitenkään mahdollista. <3

      Poista
    3. Mäkin oon nyt vasta alkanut pohtimaan asiaa, että se suru näkyy oikeasti silmistä. Sellaiset ihmiset jotka ovat menettäneet lapsensa, niin heillä voi olla vaikka kuinka onnellinen hymy ja kasvot hehkuvat onnea, mutta silmistä paistaa läpi suru. Eikä se ole silti mielestäni paha, että se näkyy. Onhan se selvää, että jonkinlaiset jäljet se oman lapsen kuolema jokaiseen jättää.

      Poista
  3. Musta tuntuu edelleen siltä, että jos mainitsen Tommin, on aivan kuin löisin märällä rätillä toista suoraan kasvoihin. Aina laskeutuu semmonen outo hiljaisuus. Mähän perustin bloginkin vain sen takia, että halusin puhua asiasta..puhua ja puhua ja puhua. Nyt, yli kolmen vuoden kuluttua Tommin syntymästä se puhumisen tarve ja suurimmat syyllisyydet (ja joukko muita outoja tunteita) on vähän jo vaimenneet. Ei sitä varmaan toiset edes ymmärrä kuinka kauan voi tuntua niin järkyttävän pahalta. Tottakai elämän on vaan pakko jatkua, mutta se mikä näkyy muille ihmisille, sehän ei oo koko totuus. *halaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on jotenkin niin kummallista että jos itse alkaa omasta kuolleesta lapsestaan puhumaan, niin miksi se on sille kuulijalle niin äärettömän vaikeeta. Ois vaan jotenkin niin paljon mukavampaa jos munkin lapsesta vois keskustella ilman sitä outoa hiljaisuutta ja niitä kauhistuneita katseita. Itellekkin tulee sellanen olo välillä et tekis mieli pyytää anteeksi, kun on oman lapsensa maininnut. Kyllä se vaan on niin, et ne ketkä ei ole tätä joutuneet kokemaan ei oikeasti tiedä miltä tämä tuntuu ja kuinka kauan voi oikeesti tuntua tosi pahalta. Toi on niin totta että se mikä näkyy muille ihmisille ei oo koko totuus. Välillä mietin et osaanko olla itsellenikään ihan rehellinen siitä kuinka paha mun välillä on olla. Ei tää elämä vaan oo aina niin helppoo. Halaus!

      Poista
  4. Minäkään en usko, että kukaan ajattelee sinun unohtaneesi poikaasi. Toisaalta ajattelen myös, ettei lapsen kuolemasta tarvitsekaan tai välttämättä edes voi selviytyä (inhoan tuota sanaa kuoleman yhteydessä!!). Asian kanssa on vain opittava elämään. On hienoa, että elämässä on nyt myös muuta, "arkinen hömppä" on tervetullutta ja osoitus siitä, että pystyy muutakin ajattelemaan. Kuollut lapsi on varmasti aina mielessä - ja saa ollakin. Päivääkään ei mene niin, ettenkö itse miettisi kesällä kohtuun kuollutta lastani. Ja silti minustakaan ei välttämättä suru ja ikävä näy ulospäin. Mutta silti se on mukana lopun ikää, vaikka se ehkä muuttaakin muotoaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en kanssa tykkää tuosta sanasta selvitä. En mä oikeen pysty kuvitteleen et koskaan selviän lapseni kuolemasta tai pääsisin sen ylitse. Mutta opin sen asian kanssa elämään. Kyllä sitä oman lapsen muistoa kantaa koko elämänsä sydämessään, suru, ikävä ja kaipaus vain muuttaa muotoaan.

      Poista
  5. Voi Laura,Laura...Löysin sun blogisi vasta tänään ja luin sitä ja itkin,itkin ja luin.Miksi,miksi ja miksi joillekin annetaaan niin raskaita asioita läpikäytäväksi.Olen mumma,jonka kolmas lapsenlapsi menehtyi kuuden päivän ikäisenä.Aikaa on nyt kulunut pian vuosi.Vaikka olen vain "mumma"en todellakaan ole selviytynyt.Se vaan ei näy päällepäin,mutta suru ja kaipaus on läsnä joka ikinen päivä ja joka ikinen yö.Ja kun ei haluaisi ketään rasitaaa näillä tuntemuksillaan.Toisaalta taas se kun ei kykene ketään [edes kuolleen lapsen vanhempia]lohduttamaankaaan.On vain suru ja kysymys miksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se olisi kyllä mukava tietää miksi joillekkin annetaan näin raskaita asioita läpikäytäväksi. Mutta siihen me emme taida ikinä saada vastausta. Totta kai myös lapsenlapsen menetys on raskasta, eikä sitä kannata aliarvioida. Olen monesti miettinyt ettei meidänkään esikoisen isovanhemmilla ollut helppoa tulla katsomaan lapsenlastaan, katsomaan ensimmäistä ja samalla viimeistä kertaa kuollutta vauvaa, lapsenlastansa. Itse toivoisin jotenkin että lapseni isovanhemmat sanoisivat sen surunsa ja kaipauksensa ääneen useammin. Haluaisin kovasti kuulla kaipaavatko he meidän pikkuista esikoistaan, kun kuolemasta puhuminen on yleensä niin kovin vaikeaa ei useinkaan kukaan ota puheeksi kuollutta lastamme.

      Poista
  6. Tämä oli tosi hyvä kirjoitus ja varmasti monelle sun läheiselle erittäin avaava. Mä olen tyytyväinen myös, että koet pystyväsi mulle puhumaan asiasta, koska joka kerta kun olen teillä käynyt on Oliver ollut aina puheissamme mukana. Pitäisin oudompana jos näin ei olisi...jopa vaivaannuttavalta, koska silloin minusta tuntuisi, että minäkään en voi mainita O:ta. <3 Mutta samaan aikaan mulle tulee kiva olo kun vaikka postailet uudesta matosta tai muista arkisista asioista, koska ne asiat ovat yhtälailla tätä hetkeä. Ne tuo sulle iloa kaiken sen surun keskellä. Arpivertaus on hyvä. Vaikka se arpi ei milloinkaan häviä siitä kädestä, niin tulee päivä, jolloin havahdut, että arpi on haalennut eikä se ole enää kipeä, vaikka muistot sattuu. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti tämä on juurikin sellainen, että avaa vähän osan läheisten mielessä sitä mitä mun päässä liikkuu. Ihanaa kun sulle voi Oliverista puhua ilman et se olis jotenkin kummallista sun mielestä tai että tulis vaivaantunut hiljaisuus. <3 Ei oo koskaan aiemmin vuoden aikana tullutkaan kahta näin syvää arpea. Mutta koko ajan mennään eteenpäin päivä kerrallaan ja arvet haalenee pikku hiljaa, mutta muistot säilyvät. <3

      Poista