torstai 11. kesäkuuta 2015

Kaksi vuotta sitten

Olin synnytyssairaalassa. Synnyttämässä esikoistani. Minusta tuli äiti ensimmäistä kertaa. Synnytin ensimmäistä kertaa. Pidin ensimmäistä kertaa sylissäni omaa lasta. Pidin esikoistani ensimmäistä ja viimeistä kertaa sylissäni niin ettei meidän välissä ollut arkkua. Kaksi vuotta sitten alkoi elämäni surullisin ja vaikein aika. 



Mutta mitä on tapahtunut kahdessa vuodessa. Olen oppinut olemaan kiitollinen siitä, että sain esikoiseni. Rakkaan täydellisen poikani. En edelleenkään hyväksy sitä, että hänet vietiin minulta aivan liian aikaisin pois. Kaikella on ehkä tarkoituksensa, tämän tarkoitusta en tiedä vielä. Olen oppinut elämään suruni kanssa. Mutta tunne yhä edelleen sen mustan möykyn sydämessäni, se kuuluu ikuisesti pojalleni. Mutta tunnen samalla, että siinä mustan möykyn seassa on rakkautta. Rakkaus esikoiseen ei ole kadonnut eikä ikävä. Ikävä on välillä hirmuisen kova. Tunnen yhä käsissäni ja vartalossani, miltä tuntui pitää lämmintä vastasyntynyttä esikoista sylissäni. Muistan yhä sen riipaisevan tunteen kun kätilö lähti huoneesta sylissäni minulle maailman rakkain pikkuihminen. 


Kun esikoisen syntymäpäivä on ollut lähestymässä huomaan, mieleeni hiipivän usein asioita ja tapahtumia niiltä synkiltä päiviltä ja viikoilta. Yksi päivä sitten mieleeni muistui ajatus siitä kun laitoin rakkaalle ystävälleni viestin, ettemme voi tavataakaan viikonloppuna sillä lapseni on kuollut. Kaksi vuotta myöhemmin rakas ystäväni vietti samaisena päivänä toisen poikansa ristiäisiä. Suru ja ilo, kulkevat vuorotellen. Monesti olen miettinyt miten siinä tilanteessa pystyin soittamaan siskolleni ja mieheni vanhemmille ja kertoa tapahtuneen. Mietin usein miten kamalalta siellä toisessa päässä mahtoi tuntua. Vastaat puhelimeen ilman, että sinulla on aavistustakaan siitä mitä sinulle tullaan kertomaan ja sitten sinulle kerrotaan kummilapsesi/lapsenlapsesi kuolemasta. Huomaan itse tällä hetkellä kun vastaan puhelimeen kun joku tuttu soittaa,olen hyvin varauksellinen ja jos toinen kuulostaa toisessa päässä jotenkin oudolta, menen suorastaan paniikkiin ja minulla on vaikea kuunnella mitä toisella on sanottavaa. On jotenkin hassua miten nämä kesäkuun alunpäivät ennen sitä esikoisen syntymäpäivää saa pääni sekaisin. Eihän se ole sanottua milloin ikävä puhelu tulee omalle kohdalleni, niin että joudun vastaanottamaan sen ikävän tiedon jostakin. Mutta onhan se epätodennäköistä että sekin sattuisi juuri kesäkuulle. Mutta se ihmisenmieli kun on niin eriskummallinen. 


Mutta miten minä jaksan kahden vuoden jälkeen. Hyvin ja huonosti. Hyviä päiviä on kuitenkin paljon enemmän kuin huonoja. Huonot päivät ovat sellaisia oikeaastaan, että tunnen itseni hyvin väsyneeksi, enkä jaksa tarttua mihinkään tekemisiin. Jaksan touhuta tyttäreni kanssa ja antaa hänelle sen kaiken mitä hän tarvitsee. Mutta sitten se kaikki ylimääräinen niin kuin kotityöt jäävät tekemättä useasti. Jos ennen nautin siivoamisesta ja touhuamisesta, niin nykyään mieluummin katselen neidin leikkejä ja touhuan hänen kanssaan ja pyykit saavat odottaa sitä energiaa kun minä jaksan, toki meidän perheen toinen aikuinen aika useasti sitten hoitaa niitä minun puolestani. Minulla on paljon asioita mitä haluaisin, että tekisin itseni suhteen ja kodin suhteen, mutta kun sitä voimaa ei aina riitä. Mutta olen oppinut olemaan itselleni armollisempi. Miksi kaikista asioista pitäisi suoritua niinkuin ennen?! Yritän nauttia tästä hetkestä sellaisena kuin se on. Ja mitä ennen kaikkea olen yrittänyt oppia olemaan postitiivisempi ja pyrkinyt unohtamaan sen negatiivisen ajattelun. Tosin eihän siihen näillä äitiaivoilla aina jaksa, kun jokin ärsyttää niin se ärsyttää... 


Reilu kaksi vuotta sitten olin niin onnellinen odottava äiti kuin voi vain olla. Sitten minulta vedettiin niin sanotusti matto jalkojen alta pois. Ja nyt olen oppinut uudestaan olemaan onnellinen äiti, jolla on oikeus olla myös surullinen, jos siltä tuntuu ja mitä ennen kaikkea minulla on oikeus mielestäni edelleenkin sanoa se ääneen, että kyllä minulla on paha olla koska lapseni on kuollut, vaikka siitä onkin kaksi vuotta aikaa. 


Olisin voinut myös opetella jollain vähemmän raadollisemmalla tavalla näitä asioita. Mutta minun on ollut pakko nieleskellä ja purtava hammasta, näin oli ilmeisesti tarkoitettu minun tarinani menevän. Olen ylpeä kahden terveen ja rakkaan lapsen äiti. Vielä on matkaa tässä surussa, joskaan en tiedä päättyykö se koskaan kokonaan. Mutta nyt mulla on ihan hyvä olla. Vaikka haluaisin rutistaa sitä pientä poikaani ja kuiskata hänen korvaansa: hyvää syntymäpäivää äidin rakas. Nyt toivotukseni lähtee tuulen mukana ja toivottavasti rakas poikani tuntee äidin rakastavan halauksen. 

Hyvää syntymäpäivää rakas esikoiseni!

6 kommenttia:

  1. Hyvää syntymäpäivää sinne pilvien päälle ♥
    Voimia ja lämmin halaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sonja <3 oikein paljon voimia myös sinulle ja lämmin halaus <3

      Poista
  2. Nyt sait kyllä kyyneliin. <3 Ja enpäs tajunnutkaan, että ristäispäivä oli se päivä. :(
    Hyvää syntymäpäivää O! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on välillä vissiin tapana saada ihmiset kyyneliin näillä jutuillani ;) Minusta oli jotenkin ihanaa tajuta että niin se suru vaihtuu iloon ja juuri se päivä, ei tarvitse aina muistaa vain surunpäivänä vaan myös ilon. <3

      Poista
  3. Rakkaat <3
    ....toiset hetket ei unohdu koskaan. Mutta niiden kanssa oppii elämään ja ne muuttaa muotoaa.
    Oliver <3

    ...Luulin ennen, että jossain
    mitataan tarkalleen,
    milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen.
    Se on pelkkä harha, perätön luulo,
    toiset hölmöt uskoo niin.
    Jäävät hartiat väkevän, suuren,
    pieneksi kuin heikonkin...
    ...Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan...
    PMMP-Tässä elämä on

    <3 :lla Sisko

    VastaaPoista