Monen monta tarinaa, mutta kuitenkin pelkkää tyhjää

Minulla on ollut mielessä monta juttua, joita voisin postailla, mutta sitten kun on aikaa pää on ihan tyhjä kaikesta. Minulla on viime päivinä ollut kamala stressi tila, enkä edes oikein tiedä mistä se lopulta johtuu. Tuntuu, että päivät valuu ohitse ja mitään ei ehdi tekemään,mistään ei ehdi nauttimaan tarpeeksi. Mutta, sitä se kai on pikkulapsiperheessä. Itse muistan lapsuuteni, siitä kun oli jotenkin kiireetöntä ja leikittiin ulkona pitkiä aikoja, kesällä tehtiin uimarannalle retkiä sekä talvella pulkkamäkeen tai hiihtämään. Ja nyt nykypäivänä tuntuu, ettei mitään sellaista ehdi tekemään jos ei kirjoita kalenteriin ylös. Sekä välillä tuntuu, kun ollaan jossakin, että koko ajan jommalla kummalla vanhemmista on kiire takaisin kotiin. Tätä se kai vaan on nykypäivä. 

Oli ihanaa kun alkoi kesäloma eikä ollut hetkeen aikatauluja. Toisaalta tämä kesä taas oli meidän perheessä uuden alku, vauva-arki. Tuntuu, että kesä meni hujauksessa pienen vauva kuplan sisällä. Syksyn arkeakin ehdittiin jo kaipailla ennen kuin se alkoi. Nyt ollaan menty tätä arkea reilu kuukausi ja tuntuu, että koko ajan on menoa ja meininkiä. Isommat lapset ovat maanantaista keskiviikkoon kerhossa aamupäivät ja se onkin välillä sellaista kuskaamista, että huhhuh.. Mutta mukavaa kun he saavat toimintaa ja oppivat olemaan muiden kanssa. Tosin tänä syksynä kerhoryhmä on todella pieni täällä maalla. Ja kun koittaa torstai, haluaisi äiti jo huokaista ja viettää kotona päivän, mutta meidän lapset tietää, että on perhekerho päivä ja tahtovat sinne useasti. Joten ei siinä yleensä jää kuin perjantai vapaaksi. Silloin useasti on taas äidin kohokohta kun ollaan sovittu muiden äitien kanssa treffit. Lapset pääsevät leikkimään yhdessä ja aikuiset juttelemaan. Meidän lapsilla onkin aika tiivis kaveriryhmä, mikä on kyllä mukavaa ja jokaisella on niitä tärkeitä ystäviä monta. Ei yhtä parasta vaan monta. Itse kun toivon, että mahdollisimman kauan pysyisi käsite paras ystäväni poissa. Mielestäni on kurjaa jos viisivuotiaana sinulla on jo se paras kaveri ja sen saapuessa, kaikki muut kaverit unohtuvat tai eivät mahdu leikkiin. Sunnuntai illat me vietämmekin erilaisin kokoonpanoin uimahallilla. Molemmat tytöt käyvät vesitaiturit ryhmissä, pienempi aloitti tänä syksynä. Hän ei vielä ole ihan päässyt sisälle siihen vielä, kun taas isompi nauttii kun pääsee sinne. Hän tosiaan on jo käynyt kaksi vuotta siellä, joten se on sellainen hänen harrastuksensa. Ja itse ohjaan vesiralleja sillä välin kun omat on toisessa altaassa oppimassa. Vauvalla alkaa ensi kuussa vauvauinti, joten sitten hänellä on lauantaisin oma uintivuoro. Vaikka meidän lapsilla on vähän harrastuksia, yksi jokaisella tuntuu, että silti on paljon kaikkea. Mutta toisaalta taas välillä on niitä päiviä kun ollaan vaan kotona ja nautitaan, tehdään juuri sitä mitä silloin halutaan. Enkä edes tiedä mitä mä tälläkin kirjoituksella hain, kunhan  nyt päästelin suurimmat höyryt pihalle. :D 

Mitä meille kuuluu

Mulla on viime aikoina pyörinyt päässä  paljon asioita mitä olisin tänne voinut postata. Mutta mistä ihmeestä mä revin aikaa siihen.. Sitä mä en oo vielä osannut taikoa...

Meillä menee siis oikein hyvin. Pikkuveli nukkuu, syö ja kasvaa. Nyt viimeisen parin viikon aikana on huomannut hänessä selkeän muutoksen, hän ei ole enää vastasyntynyt vaan hänestä kasvaa hurjaa vauhtia valloittava miehen alku. En kestä miten nopeaan vauva-aika menee. Miksei se vauva voisi olla sellainen vastasyntynyt edes kahden kuukauden ajan. Miten sitä voisi ehtiä nuuskia ja kerätä talteen sitä vastasyntyneen vauvan aikaa. Musta tuntuu ettei mitenkään, kaikkien kolmen kanssa se on mennyt ihan liian nopeasti ohi. Meidän pikkuveli on luultavammin meidän viimeinen vauveli ja välillä minulle tulee kyyneleet silmiin kun mietin, etten ehtinyt tallentaa sydämeeni tarpeeksi kaikkea sitä mitä vauva aikaan kuuluu. Tiedän vauvamme on vielä alle kaksi kuukautta ja vielä ehdin nauttia vauva-arjesta, mutta silti minulla on haikea olo ja olo etten muista sitä kaikkea ihanaa kymmenen vuoden päästä. 

Isosiskolla on nyt viiden vanhana kausi jolloin hän pohtii erityisen paljon asioita. Hän on aina ollut luonteeltaan pohtiva ja huolehtiva. Viime viikonloppuna hän taas autossa ollessamme, yhtäkkiä kertoi meille vanhemmille, että teillä on muuten neljä lasta, yksi taivaassa ja kolme autossa sekä kaksi kissaa yksi taivaassa ja yksi kotona. Hän myös muistaa kertoa, että pikkusisko eikä pikkuveli ole tavannut koskaan meidän toista kissaamme, koska se on mennyt taivaaseen ennen kuin he syntyivät, vain hän on nähnyt. Sitten hän laski, että perheeseemme kuuluu kahdeksan yhteensä. On hienoa, että hän osaa jo ajatella, että hänellä on isoveli ja isoveli on lapsemme siinä missä he muutkin. Mutta samalla niin surullista, että viisi vuotiaan lapsen pitää käsitellä lapsen kuolemaa. Mutta toisaalta, on hyvä oppia elämän realiteetteja, kaikki asiat vain eivät mene niin kuin me haluaisimme. Elämä antaa ja ottaa. Meidän perhe on erityinen ja silti ihan tavallinen. Kyllä olen silti monesti salaa toivonut, että me olisimme saaneet kaikki nämä neljä lasta elävänä pitää. Mutta olisiko heitä jokaista syntynyt perheeseemme juuri näinä vuosina kuin he nyt ovat syntyneet. Olisiko elämämme kuitenkin aivan erilainen. Niin pahalta kuin se kuulostaa on myös lapseni kuolema tuonut elämääni yhden erittäin tärkeän ystävän. Sekä toisen lapseni ansioista aloin käymään perhekerhossa juuri syksyllä 2014, josta vuotta myöhemmin muodostui elämääni kotiäiti porukka, josta löytyy monta mahtavaa tyyppiä ja ystävää. Joten jos ei olisi näin kirjoitettu meidän elämäämme, millainen se olisikaan ollut. Olen kiitollinen siitä mitä minulla nyt on ja tietenkin salaa silti toivon, että isoveli olisi silti täällä meidän kanssamme. Mutta koska asiat ovat nyt näin, niin tästä meidän pitää olla kiitollisia ja rakentaa elämämme tämän perheen kanssa. Meidän rakas kuusihenkinen perheemme plus kaksi kissaa.

Hän on täällä

Neljäs lapsemme syntyi 6.6.2019. 

Hän teki perheestämme täydellisen ja sellaisen joka meidän perheen pitikin ehkä olla. Nyt minusta tuntuu, että perheeni on valmis. Ainakin sanoin jo etten enää halua olla raskaana, enkä halua enää yhtään sektio haavaa. Viimeiset kolme lastani kun ovat syntyneet sektiolla, niin nyt olen jo sitä mieltä, että ei enää kiitos leikkausta. Tosin nyt voin jo hyvin eikä haavakaan ole mitenkään kovin kipeä ja pärjään ilman kipulääkkeitä. Mutta onneksi minulla on vauva kotona, niin ei voi tulla heti vauvakuumetta. :D

Vauvamme syntyi siis kauniina torstai aamuna. Itse pysyin ihmeen rauhallisena ennen leikkausta ja leikkauksen ajan, vaikka pelkään leikkauksia yli kaiken. Synnytyksen jälkeinen aika olikin sitten jo aikalailla melkoista tunnemyrksyä. Vauva joutui vastasyntyineiden teholle, joten toinen kerta kun vauva viedään pois luotani synnytyksen jälkeen. Tällä kertaa erona oli onneksi, se että vauva eli, eikä hätä ollut suurenlainen, mutta kuitenkin vaati keskolaan menoa. Siinä ehdin jo sitten muutamaan otteeseen itkeä, ettei imetys lähde onnistumaan ja milloin oikein nään vauvani ja synnytinkö oikeasti vai mitä on tapahtunut. Muutaman tunnin päästä minut kärrättiin sängyn kanssa keskolaan katsomaan vauvaa. Sitä ihanaa pientä tuhisijaa. Paikka jossa hän oli, oli paikka jossa olin ollut päivää vajaa kuusi vuotta aiemmin kuuntelemassa sydänääniä, joita ei enää löytynyt. Oli jotenkin raapaisevaa tajuta se, että se oli paikka jossa ymmärsin isoveljen kuolleen ja nyt pikkuveli on siellä saamassa apua hengityksensä rohinaan. Vaikeinta oli lähteä pois takaisin eri osastolle eri kerrokseen ja jättää hänet sinne. Vaikka tiesin, että hänestä pidetään siellä hyvää huolta, on silti kamalaa nukkua eri paikassa ensimmäinen yö. Onneksi vauva ei loppujen lopuksi viettänyt siellä kuin kolme ja puoli päivää ja sain suurimman osan ajasta olla hänen kanssaan siellä. Mutta oli se silti raskasta ja nukuin todella vähän senneiljän ja puolen päivän aikana mitä olimme sairaalassa. Onneksi olen saanut nukuttua univelkoja pois kotona, kiitos ihanan mieheni, joka kaksi ekaa yötä kotona toi vauvan yöllä tissille syömään kun itse olin niin väsynyt etten tajunnut herätä. Mutta nyt kun suurin univelka on nukuttu pois, herään itse siihen kun poika alkaa heräilemään ja haluaa ruokaa yöllä. Luojan kiitos minulla on ihana mies joka pitää huolta minusta sekä lapsistani, omienkin yö uniensa kustannuksella. 

Isosiskot rakastavat pikkuveljeään ja haluaisivat koko ajan pitää veljeä sylissä tai antaa tuttia hänelle. Aluksi toki on ollut vähän mustasukkaisuuttakin ilmassa, mutta siitä päästiin aika hyvin eroon kun kävin nopeat puolen tunnin retket heidän kanssaan, niin että molemmat tytöt pääsivät yksin minun kanssani. 

Itse äitinä osaan olla paljon rennompi ja huomaan nyt kun en ole raskaana enää, minulla on paljon parempi olla, en ole enää niin jännittynyt. Vauvamme on hyvin kiltti, hän syö ja nukkuu.

Rohkea vai ei...

Olen muutamasti kuullut tässä viimeisen puolen vuoden aikana, että olen aika rohkea. Ja muut eivät ehkä olisi pystyneet samaan mihin minä nyt olen. On ollut positiivista kuulla, että useiden ystävien mielestä olen todella rohkea. Mutta itse en tunne silti olevani kovinkaan rohkea. Tiedän, että päätös jonka teimme mieheni kanssa syksyllä vaati rohkeutta ja tulee vaatimaan sitä koko pit´kän kevään kesän kynnykselle saakka. Mutta mitään unelmiaan ei saa toteutetuksi jos ei välillä tee liiankin rohkeita päätöksiä. 

Yhtenä syksyisenä iltana pieneen liuskaan piirtyi kaksi viivaa. Aloimme odottaa neljättä lastamme. Onhan se nyt ihan hullun rohkeaa aloittaa taas kaikki alusta. Meillä kuitenkin on jo täydellinen esikoispoikamme tuolla jossakin pilvien reunalla ja kaksi elävää tytärtä. Mutta jotenkin minulla oli edelleen sellainen olo, että jotakin puuttuu. Mietin useasti puuttuuko se aina, vaikka saisimme kuinka monta lasta. Nyt kun h-hetkeen ei ole enää paljon aikaa tunnen, että hänet meidän vielä piti saada perheeseemme, sitten olemme täydellinen valmis perhe. No en mä tiedä siitä täydellisyydestä. Mutta meidän oma perhe kuitenkin. 

Pelko. Se on tietenkin ollut läsnä koko ajan. Ensin pelkäsin keskenmenoa, olin varma, että tällä kertaa se tulee, koska sitä en vielä ole raskauksissani kokenut. Mutta ei sitä ei tullut. Seuraavaksi pelkäsin, että rakenneultrassa nähdään jotain poikkeavaa. Mutta ei siellä ei nähty mitään poikkeavaa. On ihanaa tuntea ne kaikki potkut ja liikkeet vatsassa, joita muiden aikana en näin voimakkaana olekaan tuntenut. Monesti tämä vauva muistuttaa: äiti kyllä minä olen täällä! Mikä on ihanaa, olen aivan rakastunut häneen ja niin on tulevat isosiskotkin. Mutta pelko se on läsnä vaikka liikkeitä tunteekin. Mitä jos hänellä onkin joku hätä. Mitä jos hänellä onkin jokin sairaus mitä ei vain nähdä ultrassa. Ja toisaalta yritän taas pitää pääni kylmänä ja olla ajattelematta liikaa. Yritän elää tässä hetkessä. Aina se vain ei ole kovin helppoa. Pääni on tässä raskaudessa pysynyt silti ihan ehjänä, tai onko se nyt niin ehjä koskaan ollutkaan, mutta mitään suurempia masennuksia ei ole ilmennyt ja olen tuntenut oloni hyväksi. Tietty niitä joitakin ultrakokemuksia lukuunottamatta. Mutta olen yrittänyt niistäkin päästä yli ystävien kanssa jutellen ja naureskellen. Toivon mukaan saan palkintoni elävänä syliin, pakko saada vaikka aina en jaksa uskoa loppuun saakka menevän kaiken hyvin. 

Tämä raskaus on ollut myös ensimmäinen josta en ehkä ole osannut kertoa kaikille, joten osalle läheisistä se onkin tullut näin kesän kynnyksellä yllätyksenä. Tosin jos vain olisi nähnyt minut tai kysynyt miten voin niin varmasti olisi saanut tietää. Sillä minun raskausmahaani ei ole koskaan pystynyt piilottelemaan ensimmäisen 12 viikon jälkeen, joskus ei edes ensimmäisen 7 viikon jälkeen. Muutamat ovatkin sanoneet myöhemmin, että kyllä me se nähtiin ja kavereiden kanssa lyötiin vetoa et oot raskaana, mutta odotettiin, että sinä kerrot meille sitten kun on aika kertoa. Ja myös ollut eka raskaus jossa en ole pysynyt kärryillä millä viikolla mennään, mutta kaksi touhukasta tyttöä on varmasti pitänyt ajatukseni muualla suurimmaksi osaksi aikaa. Ja voi miten ihania he ovatkaan. Isompikin tulee iltaisin ja kertoo kuinka hän rakastaa minua koko sydämestä ja sitten tulee pienempi ja kertoo kanssa rakastavansa. Voi miten onnellinen saankaan olla näistä lapsistani jotka minulle on suotu. 

Kirjoitin tämän reilu viikkoa ennen kuin tiedän, että lapseni syntyy. Mutta rohkaistuin julkaisemaan vasta kun tiedän että olen jo leikkaussalissa tai poissa ehkäpä jo....