Ihanista ihanin raskas syksy

Syksy on ollut hyvin ihanaa aikaa, mutta samalla myös todella raskas minulle. Lapseni ovat aivan ihania, eikä syksyni heidän takiaan olekaan ollut raskas. Olen joskus vähän, no tai vähän enemmänkin ankara itselleni enkä aina haluaisi tunnustaa tai antaa itselleni periksi, sitä tosi asiaa että masennus meinaa viedä mukanaan. Haluan vain näyttää ulkopuolisille, että kaikki on oikein hyvin.

Uuden vauvan syntymä toi mukanaan mieleen esikoisen menetyksen ja toi samalla pintaan ne kaikki asiat mitä olen menettänyt hänen kanssaan. Samalla kun nuuskuttelen ihanaa vauvaa, toinen puoli sydämestä huutaa ikävää ja surua. Se ei välttämättä näy päälle päin ja näin ollen monetkaan eivät ehkä ole ymmärtäneet, etten tänä syksynä ole jaksanut kaikista asioista pitää huolta. Olen yrittänyt antaa itselleni anteeksi etten vaan jaksa kaikkea, ja luvan nauttia niistä asioista jotka koen itselleni tärkeäksi. Välillä onnistuen, välillä epäonnistuen. 

Kun oma mieli ei pysy hyvänä ja vähän masentaa, toinen puoli huutaa älä välitä muista, ota itsellesi aikaa. Mutta kun ne muiden ihmisten mielipiteet ja kommentit satuttaa, menee sitä itse taas syvemmälle siihen kuoppaan ja ääretön uupumus valtaa mielen. Juuri kun olet ajatellut, että kaikki on hyvin tulee uusi pommi joka horjuttaa koko hyvän äitiyden olon, niin voin sanoa että kyllä olin taas syvällä kuopassa. Muutaman päivän päästä kun taas sanotaankin että kaikki on hyvin, mietit, miksi ihmeessä oman mielen piti järkkyä niin paljon, vaikka äitinä tiesin kaiken olevan kunnossa. 

Esikoisen menettämisen jälkeen olen huomannut, että voin masentua hetkeksi aivan pienimmistäkin asioista, sellaisistakin kun tiedän että voisi antaa mennä toisesta korvasta saman tein ulos. Mutta kun sitä mielentasapainoa ei ole saanut tasapainoon suuren menetyksen jälkeen, on se vaan vissiin koottava pala palalta takaisin. Ehkä jonakin päivänä olen taas niin vahva, etten ota itseeni niin pienistä asioista ja voin unohtaa ne murehtimatta ja miettimättä liikaa. Elämästä tulisi kuitenkin nauttia joka päivä niin kuin se olisi viimeinen. 

Tällä hetkellä tuntuu taas paremmalta, mutta koskaan ei tiedä mitä nurkan takana odottaa. 

Tänä syksynä olen löytänyt uudestaan liikunnan ilon ja täytyy sanoa, että jos sitä ei olisi, en olisi edes näin vahva nyt, mitä olen. Kiitos kuuluu yhdelle rakkaista ystävistä, joka viikko toisensa jälkeen kannustaa lähtemään mukaan jumppiin tai lenkille. Joka myös kyllä saa aika useasti olla terapeuttina minulle. Toivon että osaan olla tarvittaessa tukena omille ystävilleni.

Isoveli

Meillä on viime päivien aikana ollut isoveli jutuissa mukana enemmän kuin ennen. Tai oikeastaan isopikkusisko juttelee hyvin paljon isoveljestä. Ryhmä hauta kun näkee jossain hän muistaa aina kertoa kuinka vei isoveljelle Rollen.  Ja muutenkin hän juttelee monissa lauseissaan isoveljestä.

Eilen tulin tyttöjen kanssa äitini luota kotiin, sammutan auton pihalle ja isosisko takapenkillä sanoo haluavansa mennä isoveljen luokse. Kysyn häneltä tahdotko mennä isoveljen haudalle? Vastaus on selkeä kyllä hän tahtoo.. 

Illalla olimme menossa nukkumaan, isosisko halaa jokaista perheen jäsentä tapamme mukaan ja antaa suukon. Hän katsoo isoveljen kuvaa, toivottaa hyvää yötä ja suukottaa kuvaa kohden. Äidin ja isän silmäkulmat kostuvat.

Olen hyvinkin paljon miettinyt viime päivinä, sitä että mitä isosisko luulee sen isoveljen olevan. Isoveli on hänelle ainakin hautakivi ja vauvakuva. Kuin paljon kohta 2,5 vuotias oikeasti voikaan asiasta ymmärtää. Sitä en osaa sanoa, eikä isosiskokaan osaa sitä minulle kertoa. Sen tiedän, että isoveli on todella tärkeässä asemassa tällä hetkellä hänen elämässään. <3

Elämyksiä

Olimme alkuviikosta serkkuni luona. Vietimme ihanan kiireettömän iltapäivän. 

Saimme tutustua vuohiin, jotka olivat aivan ihastuttavia. Meidän isompi neiti joka on aina pelännyt koiria, meni heti näiden luokse eikä pelkoa näkynyt lainkaan. Siellä hän juoksenteli vuohien tarhassa, ihan kuin niitä ei siellä olisi ollutkaan. Olin kyllä aika ihmeissäni mutta samalla todella iloinen. Ja siis olihan ne kerrassaan ihania.  Ja oli hän aika innoissaan kun sai syöttää niitä. Niin ihanaa kun lapset saavat tälläisiä ihania elämyksiä.

Mun serkulla ja hänen avovaimollaan on kyllä aivan ihana talo ja niin kauniisti sisustettu. Siellä pn mukava käydä kylässä, tunnelma on aina kiireetön ja lämmin, olo tuntuu siltä kuin olisi lähtenyt kauemmaksikin lomailemaan täältä kiireisestä eteläsuomesta. ;) 

Kuolleiden lasten muistopäivä

Viime viikon perjantaina vietimme kuolleiden lasten muistopäivää. 

Meillä on tapana edeltävänä päivänä käydä viimeistään istuttamassa callunat ja viedä lyhty.

Tänä vuonna isompi pikkusiskoista tahtoi lähteä mukaan. Viime päivinä hän on alkanut puhumaan enemmän veljestään ja katselee veljensä kuvaa kotona useasti. Ennen kuin lähdimme haudalle meni hän huoneeseensa etsimään ryhmä hau lelujaan. Hän olisi halunnut viedä ne isoveljelle. Minä tylsänä äitinä kielsin ja sanoin isoveljen näkevän taivaasta kun hän leikkii niillä ja että isoveli tietää, että hän olisi ne antanut hänelle. Tämä riitti pikkusiskolle. Kunnes seuraavana päivänä hän kertoi kummitädilleen ettei saanut niitä viedä isoveljelle. Tämä selkeästi oli hänelle iso juttu ja tärkeä, ja mitä minä äitinä tein en antanut lapsen viedä niitä isoveljelle. Selitin taas samat jutut. Koittaa seuraava päivä ja hän taas ottaa puheeksi kun ei niitä saanut viedä isoveljelle, sovimme että kun seuraavaksi menemme kauppaan hän saa ostaa isoveljelle oman ryhmä haun. Koittaa maanantai ja olemme olleet mummilla yökylässä ja ehdotan hänelle aamupala pöydässä, että mitä jos menisimme käymään kaupassa. Hän silmät kirkkaana sanoo: joo, ostaa ryhmä hau isoveljelle! Menimme kauppaan ja hän sai valita isoveljelle oman ryhmä haun. 

Tänään veimme sen isoveljelle. Pikkusisko kantaa ryhmä haun Rollea kädessään koko matkan ja puristaa sitä kovasti. Haudalle saavuttaessa hän alkaa kiirehtimään nopeammin ja menee ensimmäisenä lyhdyn luo laittamaan Rollen lyhtyyn.

Tämän äidin sydän tunsi suuren rakkauden ja ikävän. Mietin taas mielessäni, miksi? Miksi esikoiseni piti lähteä luotamme pois?

Lomalla

Hei me oltiin lomalla pohjoisessa. Kuumamossa niinkuin isosisko sanoo. Käytiin me lapissakin Posiolla, joten pikkusiskokin pääsi käymään lapin puolella. ;)

Meillä oli kyllä ihana loma vaikka välillä vettä satoikin, muttei me kastuttu hei kertaakaan sen takia. 

Mökki järven rannalla, ei muita ihan lähellä tai en mä ainakaan huomannut. No joo poroja oli kerran piha täynnä kun ikkunasta katsahdin pihalle. :D Käytiin Rukalla. Vallotettiin Riisitunturi. Käytiin katsomassa kiutaköngäs. Käytiin Pentikmäellä Posiolla. Ja takasin tullessa tietty shoppailemassa Ylivieskassa kärkkäisillä ja tietty hei keskisellä, se niinku kuuluu kotimatkalle jos on "ylhäällä" käyny. ;) Ja hei kannatti käydä, löydettiin mulle syys/talvi lenkkarit sekä isommalle neidille syyskengät ja pikkusisko sai hienon poro helistimen lomateemaan kun sopi niin kivasti. Isosisko kulutti rahaa kärkkäisillä ja kun on äitiinsä tullut niin osti vauvalleen vaunut. Niissä on oikeen kääntyvät etupyörät ja heittoaisa. :D 

Niin ja kyllä me ehdittiin lomalla rentoutumaan ja nukkumaan hyvin ja pitkään. Oli kyllä kiva reissu ja vitsi kun siellä pohjosessa on aina niin kiireetön tunnelma ja niin rauhallista ja kaunista. Mä haluun taas uudestaan...

Kaikki hyvin

Meillä on kaikki hyvin. Vauva valloittaa joka päivä sydämmemme uudestaan ja uudestaan. Melkeinpä joka päivä huomaa hänen muuttuvan silmissä. Isosisko valloittaa ihanilla jutuillaan joka päivä. Ihanaa kun hänestä on tullut tarinan kertoja. Autossa laulaminen, voiko suloisempaa olla kun taapero laulaa lasten laulujen tahdissa. Tunnen olevani hyvin onnellinen kun saan nauttia näiden kahden ihanan tytön seurasta päivittäin ja onhan se mieskin ihana. <3 

Mutta miksi kuitenkin on se toinen puoli sydämessä, se joka ei voi hyvin ja tuntee väsymystä ja pahaa oloa. Yritän viimeiseen saakka sitä piilotella, mutta en kuitenkaan kokonaan pysty siinä. Viime päivinä, olen tuntenut kamalaa ahdistusta ja surua poikani menetyksestä. Mutta miksi se ahdistus palasi taas näin reilun kolmen vuoden jälkeen. Olinko liiaksi unohtanut jo sen pahan olon ja sen piti tulla muistuttamaan minua. Vai onko tämä osa sitä kuuluisaa suruprosessia. Koska se loppuu?! Vai olenko siinä koko loppuelämäni. Minun on tosi vaikea myöntää ensinnäkin itselleni, että minulla on paha olo, mutta vielä vaikeampaa sitä on myöntää muille. Näin on ehkä helpompi asia myöntää kirjoittaen. Vaikka en tiedä uskallanko tätä kuitenkaan julkaista... Ja jos nyt luet tätä niin, mietin varmasti oliko kuitenkin huono idea!!!

Olen jo muutamien viikkojen aikana huomannut väsymystä ja sitä, että saatan pidättää kyyneleitäni. Vaikka minulla ihan oikeasti on kaikki todella hyvin, enkä toivoisi tällä hetkellä mitään mikä olisi toisin. Tai sen yhden asian kyllä, mutta kukaan ei pysty lastani henkiin herättämään. Toisinaan vaan tuntuu niin turhan raskaalta tämä oppikoulu mikä minulle on määrätty. Ja välillä tuntuu pienikin väärin tehty asia, siltä että koko maailma romahtaa... Mutta silti tahdon olla muille se vahva ihminen, en tahdo muiden näkevän kyyneliäni. Siksi myös välttelen kertomasta mitä minulle ihan oikeasti kuuluu.. Jos vaan uskaltaisin niin ehkäpä sanoisin, että muuten menee tosi hyvin, mutta tällä hetkellä on lapsen menettämisen tuska taas nostanut tunteita pintaan. Luulen, osaksi sen olevan vauvan vuoksi. Nään taas alusta saakka sen kaiken minkä menetin poikani kanssa. Älkää ymmärtäkö väärin kuitenkaan. Rakastan pikkusiskoa koko sydämestäni ja todellakin olen hänet halunnut eläämääni ja en todellakaan halua häntä menettää. Koko ajatuskin siitä saa kamalan ahdistuksen aikaan. En koskaan enää halua kokea oman lapsen menetystä. Yksi asia myös miksi suren taas poikani menetystä on myös se, että en ole varma saammeko enää lapsia ja näin ollen en ehkä koskaan tule saamaan elävää poikaa. Välillä mietin, oliko se jokin rangaistus siitä kun kuvittelin odottavani tyttöä kun odotin esikoista, ettei minun kuulu saada elävää poikaa. Tämä on kauheaa kun mieli miettii tälläisiä asioita, vaikka kuitenkin järki sanoo, että se on typerää. 

Mietin myös yksi päivä onko oikeutta surra näin vahvasti vielä kolmenkin vuoden jälkeen. Vai pitäisikö osata omat tunteet haudata. Mutta eihän se tosiasia koskaan katoa minnekkään, että yhdestä lapsestani olen aivan liian aikaisin joutunut luopumaan. Niin rakas ja täydellinen esikoiseni. <3

Mutta loppujen lopuksi kuitenkin kaikki on hyvin, niin hyvin kuin voi olla. Kyllä tämä taas tästä helpottaa kun saan purkaa ajatukseni tänne. Toivoen taas ettei kukaan liian läheinen lue tai ainakaan ota puheeksi, että on käynyt lukemassa näitä mun iän ikuisia itkupotkuraivari vuodatuksia. Mutta siis oikeesti kyllä mulla on kaikki hyvin. :) 

Ristiäiset

Nyt on vietetty toisen prinsessan ristiäiset. Nyt saa olla ja nauttia omasta perheestä. Ei mitään pakollista tekemistä enää tähän kesään. Loppukuusta lähdetään vielä yhdessä kesälomareissulle Kuusamoon. 

Ristiäiset sujui hienosti. Vauvakin oli tosi kiltti kummitätinsä sylissä, muutama pieni itku muttei sen kummallisempaa. Itse kastetoimitus kesti todella vähän aikaa ja pappi puhui puheessaan pukeutumis vinkeistä.  Isosiskolla oli tärkeä tehtävä kuivata pikkusiskon pää. <3

 Tarjottavat tein taas melko lailla itse, vähän äitini oli auttamassa kakun ja makaroonisalaatin kanssa ja anoppi munien kanssa (auttoi äitini ja anoppi muissakin jutuissa, iso kiitos heille) sekä karjalanpiirakat oli kaupasta valmiina ostettuja. Menulta siis löytyi makaronisalaattia, karjalanpiirakoita munavoilla, kakkua, marenkeja, hirvensarvisuolapipareita sekä mokkapalamuffinseja. 

 Viimeksi ristiäisiin olin tilannut kakunpäälis koristeen, mutta tällä kertaa päätin kokeilla onnistuisinko itse tekemään. No ne päätyivät kakun päälle, ettei ne nyt ihan katastrofit olleet. 

Tytöille olin ostanut juhlamekoiksi tyllimekot. Isomman neidin oli pomp de luxilta ja pienemmän name it:iltä. Minä puolestaan siskon opastuksella löysin mekon cubukselta ja miehen vaatteet löytyikin kaapista. 

Lupa väsyä

Olen ollut hetken aikaa vähän väsynyt. Olen miettinyt onko minulla lupaa väsyä?!? 

Olen saanut kolme täydellistä lasta. 

Olen saanut kaksi niistä pitää täällä maan päällä. 

Yksi opetti minulle sen mitä on rakastaa jotakin eniten maailmassa ja samalla kuinka kamalaa on menettää se tärkein. 

Olen saanut kaksi kilttiä tyttöä. 

Onko näiden syiden jälkeen lupa väsyä?!? 

Jos saan itse vastata kysymykseen vastaan, että on. 

Minulle on ollut äärettömän vaikeaa tunnustaa se tosiasia, että minua väsyttää. Vauva antaa kyllä nukkua ja nukunkin aina yhden kolmen tunnin pätkän sikeästi ja saisin kauemminkin, mutta itse herään usein nälkään, vessahätään tai siihen että olen tottunut heräämään tiettyyn aikaan yöllä, mutta saan jatkaa usein untani heti herättyäni. Molemmat tytöt nukkuu yleensä puoli yhdeksään tai kymmeneen aamulla, joten jos ei ole menoa voin itsekin nukkua pitkään. Toki imetän vauvaa yöllä, mutta hän onneksi yleensä öisin syö nopeasti ja jatkaa uniaan. Toki on niitäkin öitä kun välillä sitten valvotaan kun uni ei tulekaan heti uudelleen. 

Mutta se miksi minua väsyttää on tuo taaperon ihana uhmaikä. Tiedän ettei hän sitä tahallaan tee ja rakastan häntä joka päivä enemmän ja enemmän, mutta kun aloitat joka päivän sillä, että meilkein jokaisesta asiasta väännetään ja uhma on kova, eikä äitiä nyt tykätä totella. Niin siinä alkaa omaa päätä kiristämään ja lapselle kuitenkin pitäisi olla se aikuinen edelleen ja jaksaa venyttää omaa pinnaa. Koska tiedän ettei hän sitä tahallaan tee. Kamala itku tulee äidin perään jos äiti poistuu jonnekkin. Silloin tätä äitiä taas itkettää, että miksi minä olen väsynyt siihen uhmaan kun taapero selvästi tarvitsee minua. Tiedän myös, että mustasukkaisuus on yksi minkä takia uhma tuntuu todella vahvalta. On vaikeaa kasvaa isosiskoksi kun sitä syliä hänkin vielä kaipaa usein. Ja kun se sylipula iskee yleensä samaan aikaan kuin vauvan nälkä, niin siitähän iskee itku ja harmitus. Toivon että tämä vaikein uhma lähtee seuraavaan paikkaan pian ja taas voin vaan ihmetellä miten olen voinut näin ajatella. ;)

Perjantai illalla pääsin yksin vauvan kanssa meikkikutsuille ja sen jälkeen saunaan rentoutumaan. Ja voi, että taas tuntuu siltä ettei se niin haittaa jos se taapero vähän uhmailee. 

 

Meidän ihanuudet

Tilasin lapsimessuilta meille bugaboo donkeyt. Ja nyt kun ne ovat meillä olleet jo hetken, voin sanoa rakastuvani niihin päivä päivältä vain enemmän. Vielä vuosi sitten ajattelin, että ne ovat ne vaunut joista saan vaan salaa haaveilla, enkä vieläkään aina usko sitä, että ne ihan oikeasti ovat minulla. 

Bugaboo donkeyt ovat mielestäni ihan parhaat jo siksi, että niitä voi tarpeiden mukaan muunnella niin paljon kuin haluaa. Sen lisäksi ne ovat myös työnnettävyydeltään todella kevyet. Ajatus siitä, että vaikka sisarusrattaiden tarve menisi pian ohi, ei minun ole silti pakko luopua näistä on aivan paras. Sillä kun niistä voi kaventaa yhdelle lapselle menevät vaunut. Tosin nyt olen sitä mieltä etten ikinä maailmassa raaski niistä luopua. Mä oon niin rakastunut niihin. Ja niin on myös isosisko. Taitaa olla perinyt äidin vaunuhulluuden. :D 

Näissä on ihanan tilava koppa vauvalle, eikä istuinkaan isosiskolle ole liian ahdas. Ja harmaat kuomut, ne ne vasta kauniit ovatkin. Ostin myös kesäkuomut jos tulee lämpimät ilmat niin saa ne laittaa paikalleen, mutta koska ne niin kuumat kelit sitten oikeen tulee!?! Kesäkuomut ostin vaaleanpunaisina. 

Ollaan nyt muutaman kerran käyty pienillä kävelylenkillä ja täytyy todeta ettei näiden työntäminen ole yhtään raskaampaa kuin yhden lapsen vaunuja työntäminen. Totta kai sen huomaa, että painoa on vähän enemmän kun on kaksi lasta, mutta silti ne kulkevat todella hyvin eikä työntämisestä tule raskasta. Ja testattu on kahteen kertaan pikkulenkki jossa heti alkuun ylämäki ja sen jälkeen vähän loivempi pitkä ylämäki ja tämäkin äiti jaksoi työntää vaikka kunto on niin huono kuin vain ihmisellä voi olla. 

Nyt kun olen niin rakastunut näihin, huomaan samalla, että tulee tarkasteltua, kuunneltua ja katsottua työntäessä, että löytyykö niistä jotakin vikaa. Pelkään koko ajan, että petyn johonkin juttuun vaunuissa, vaikka se onkin ihan naurettavaa. Mutta kai se kuuluu jotenkin vaunuhulluuden kuvaan. :D Mutta nyt olen ainakin ihan supertyytyväinen näihin. <3

kätsyt pussit

Kun kirjoitin viimeksi kätsystä tuutist, niin kerrotaan nyt kätsyistä pusseista. :)

Olen jo tainnut mainita, että ostin lapsimessuilta smoothie pusseja. Nyt ne on otettu käyttöön ja hyviksi todettu. Pussiin mahtuu helposti esim. kaksi pientä pilttipurkillista hedelmäsosetta. Joten on kätevää esim. matkoilla kun ottaa pussit ja piltit mukaan ja kun tarve iskee välipalalle sen kun vain täyttää pussin ja antaa lapselle. Lusikkakin kannattaa kyllä ottaa mukaa matkalle jonka avulla on helpompi täyttää pilttipurkista sose pussiin. Pussit voi myös pakastaa, joten jos tekee vaikka itse soseen ja pakastaa sen pussissa, ja kun lähtee jonnekkin ottaa mukaan. Se sulaa mukavasti syönti kelpoiseksi matkan aikana. Kuumilla kesäkeleillä se voi olla ihan mukavaakin jos on jäähileistä smoothieta. 

Pussit saa pestä myös koneessa, mutta itse olen ainakin vielä pessyt ne joka kerta käsin. Näiden avulla säästää luontoa ja rahaa. Valmiit smoothie pussit ovat mielestäni aika arvokkaita. Jos näitä täytettäviä my pouch pusseja käyttää ahkerasti säästää varmasi hyvinkin rahaa mitä ostamalla valmiita pusseja menisi, eikä tosiaan tule ollenkaan niin paljon roskaa kuin kertakäyttöisistä. 

Me tykätään näistä ja tykätään ihan oikeesti, eikä ollut edes maksettu postaus vaan ihan itse omilla rahoilla ostin pussit. ;)

Just nyt parasta

Nyt just on parasta tää hetki mitä meillä on. <3

Usein mietin, että vaikka olen just nyt tosi onnellinen, niin silti jossakin syvällä itsessäni olen surullinen. Tunnen etten pysty kokonaan iloitsemaan kaikista asioista, jokin puristaa sydämmessä. 

Kunnes tajusin, ettei vähän yli kolmessa vuodessa vaan voi millään tulla kokonaan ehjäksi. Kolme vuotta vaikka tuntuu toisaalta, että on mennyt jo kolme vuotta esikoisen kuolemasta, silti se on vain tosi lyhyt aika. Viimeiset kolme vuotta meille on tapahtunut paljon. Ensin suurin suru mitä voi tulla ja sitten maailman kaksi ihaninta pikkusiskoa, joista toinen on reipas isosisko samalla. 

On ihanaa nähdä siskojen olevan kuin samasta muotista, mutta silti omilla persoonillaan. Mutta millaista olisi jos meillä olisi myös elävä poika, olisko hänkin kuin siskonsa. Ulkonäöltään isoveli ainakin oli hyvin samasta puusta kuin siskonsa, pienin siskoista oli aluksi vähän eri muotista, mutta nyt jo samasta kuin isosisaruksensa. 

On uskomatonta ajatella, että kolmessa vuodessa ollaan saatu kolme täydellistä lasta syliin. Yksi vain hetkeksi ja kaksi kotiin saakka. <3 

Kolme vuotta sitten en voinut kuvitellakkaan, että sylissäni olisi vielä joskus elävä lapsi ja nyt on kummallista ajatella ettei heitä olisi. 

Saan olla onnellinen jokaisesta lapsestani. Pyrkimykseni on nauttia lasteni seurasta koko sydämestäni, vaikka sydämeni ei täysin ehjä olekaan esikoiseni menetyksen jälkeen. 

Kun on elettävä sillä mitä me saamme niin nyt kaikki on just niin hyvin kuin voi vain olla. 

 

Miten onnellinen saan ollakkaan...

Tuossa viikko sitten täytin pyöreitä vuosia ja olin jo aikaisemmin päättänyt etten pidä mitään juhlia... 

Mutta äitini ei tätä sulattanut vaan päätti järjestää minulle juhlat kaikesta huolimatta. Niinpä minun kolmea kymmentä vuottani juhlittiin kauniina kesäisenä päivänä. Täytyy sanoa, että olin niin otettu siitä kuinka minua muistettiin ja vielä hienoilla lahjoilla. Vaikka lahjat eivät olekaan enää tässä iässä tärkeintä vaan se että ihmiset tulevat ja onnittelevat. 

Minulle vain sattui juuri siihen päivään kamala hammassärky joka vähän vaimensi minun juhlintaani. Hammassärkyni itseasiassa voimistui vaan koko ajan enemmän ja meninkin sitten pari päivää ennen virallista päivää hammaslääkäriin, josta sainkin lahjaksi turvonneen naaman ja mustelman. Kaverit kyselivätkin multa, että miltä nyt tuntuu niin vastasin, että ei tässä mitään naama turvoksissa ja mustelmilla. :D Ja sain vielä jatkaa tätä sarjaa loppuviikosta ampiasen pistolla josta tuli pariksi päiväksi todella kamala olo. Joten ei ole vanhaksi tulemista. :D 

Taas kerran saan todeta, että vanhempani ovat valinneet minulle ihanat kummit. Toisen kummitädin kanssa vietin juuri puoli viikkoa mökillä. Ja toisen luokse kun menee kylään pääsee aina kuin lomalle, sillä siellä palvelu pelaa. :) Kaiken tämän lisäksi toinen kummeista antoi minulle lahjaksi jotakin todella arvokasta, nimittäin pikku myy taulun jota ei enää valmisteta. Toinen kummeista oli tyttärensä kanssa etsinyt kissojen ja koirien kanssa pikku myy kannua jota toivon lahjaksi. Vieläkin ajatellessani sitä mitä he ovat valmiita tekemään vuokseni, liikutun kyyneliin. Kummisedän kanssa ei kovin usein nähdä, mutta silti tiedän että hän minut muistaa ja oli aivan erityisen tärkeää, että hän saapui myös juhliini. <3 On ihanaa nähdä, että ympärilläni on paljon ihmisiä jotka välittävät. 

 

Aika kätsy tuutti

Ostin tässä muutama viikko sitten silikonisen tuutin. Se on tosi kätevä pienten lasten kanssa kun he syövät jätskituuttia. Silikonisen tuuti yläosaan tippuu valunut jätski, eikä se kaikki valu suoraan vaatteille, paitsi jos ei muista pitää tuuttia pystyssä.

Ollaan testattu sitä pakastealtaan jätskituuteilla sekä pehmiksellä. Pehmiksen kanssa se oli kyllä ihan ehdoton. Vielä kun on kuuma kesäpäivä, pehmis sulaa nopeasti, eikä pienen suu ehdi syömään niin nopeasti. Tuutti on helppo heittää astianpesukoneeseen ja taas se on valmis uudelleen käyttöön.

Mielestäni yhtä kiva keksintö kuin mehujehukin pillimehuille. Vielä tarvisi löytää puikkojätskeille vastaavanlainen systeemi..

Juhannus -16

Juhannus tuli ja meni. Me vietettiin rauhallisesti koko juhannus. Aattona mentiin valmiiseen ruokapöytään, vaikka ei pitänytkään. Mutta saatiin yhtäkkiä päähämme et jos mennään vähän ajelulle. No kannattihan se kun ei tarvinnu ite nähdä vaivaa ruuan eteen. :D 

Juhannuspäivänä heräiltiin hissukseen ja lähdettiin kohti muumimaailmaa. Isompi neiti kun on sinne pääsyä odottanut jo monta viikkoa. Nyt sitten mentiin kahtenä päivänä, koko odotuksen edestä. 

Lauantaina oli hyvin lämmin päivä, ei tuulen virettäkään koko saarella. Mutta silti nautittiin koko perhe. Vauva nukkui molempina päivinä miltei koko ajan vaunuissa, välillä heräsi syömään ja hetkeksi tankkaamaan syliä. Isompi neitikin oli ilman kiukutteluja molemmat päivät. 

Lauantaina hänestä aisti pienen jännityksen ja ei oikein malttanut olla paikallaan vaan halusi koko ajan seuraavaan paikkaan. Sunnuntaina taas malttoi jo olla paikallaan ja tutkia enemmän. Joten tämä kahden päivän reissu kaksivuotiaan kanssa oli kyllä nappivalinta. Molempina päivinä hän otti kesken päivän pienet päikkärit vaunuissa ja taas oli virtaa jatkaa matkaa. 

Sunnuntaina käytiin syömässä muumimaailman burgerissa ja täytyy sanoa että ihan tosi hyvät burgerit ja ranskikset saatiin. Olin asennoitunut että ne on sitä peruskamaa ja maksaa omaisuuden. Mutta eipä ollutkaan vaan maistu ihan hurjan hyviltä ja piti nälän koko päivän poissa. 

Lauantaina oli hieman enemmän porukkaa kuin sunnuntaina. Sunnuntai oli hyvin hiljainen päivä, ei tarvinnut missään jonotella ja sai rauhassa pikkuisetkin tutkittua kun joka paikka ei ollut lapsia täynnä. Olen ennenkin käynyt juhannuksena muumimaailmassa ja silloin on aina ollut rauhallista, että jos vaan mennään joskus taas niin kyllä juhannus on se paras valinta. Tosin en tiedä tahdonko kahta päivää taas peräkkäin, sillä aika raskasta se on. Huomaa kyllä näin maanantaina, että vähän väsymys painaa. Mutta mikä parasta meidän neiti oli tosi onnellinen kun pääsi tapaamaan muumimammaa ja mörköä. Joiden tapaamista oli eniten odottanut. Mikään ei ole niin ihanaa kuin nähdä oman lapsen silmät kirkkaina onnellisena.  

 

Mihin se eka kuukausi oikein meni...

Vauva on jo kuukauden ikäinen. Mihin se aika oikeen katoaa?!? 

Me ei olla oikeestaan mitään ihmeellistä tehty edes ja silti aika menee ihan liian nopeasti. Molemmat tytöt ovat tosi kilttejä. Isosisko on alkanut näyttämään viime päivinä hellyyden osoituksia vauvaa kohtaan ja tahtoo hoitaa. Jos ei oikeaa vauvaa niin sitten nukkeja. Kopio kaiken meiltä vanhemmilta, hoitaa siis omaa vauvaansa niin kuin me hoidetaan oikeaa vauvaa. Välillä oikein ihmettelen miten kaksivuotias voi niin sujuvasti leikkiä nukella ja tehdä ihan kaikkea samalla tavalla kuin me aikuisetkin. Eikö kaksivuotiaankin kuuluisi olla vielä ihan pieni?!? :) 

Isosisko on taas alkanut puhua minusta äitinä ja miten ihanaa se onkaan kun hän tulee ja sanoo äiti. Sydän sulaa joka kerta. Äiti oli neidin ensimmäinen sana, mutta viimeisen puolen vuoden ajan hän on päättänyt olla sanomatta sitä, on joko kutsunut nimellä tai sitten minä olen ollut yhhyh. Mutta nyt olen taas äiti. <3

Katselen ja nautin näiden kahden suloisen tyttären äitinä olemisesta. Heillä on toisensa ja heillä on rakas enkeli suojelemassa, isoveli. <3 

Ps.Blogia olen monesti miettinyt, mutta tämä eka kuukausi on mennyt jotenkin niin nopeaan ohi etten ole saanut avatuksi konetta ja tulla tänne mitään kertomaan meidän arjesta. Enkä lupaa tästä eteenpäinkään mitään suurta postaustahtia. Välillä olen jopa miettinyt lopettamista, koska tuntuu tylsältä kun en ehdi ja sitten en aina jaksa kirjoittaa. Mutta lopettaminenkin tuntuu jotenkin huonolta vaihtoehdolta, kuitenkin välillä kaipaan sitä, että saan tehdä jotakin omaa ja rustata tänne jotakin. Joten blogi saa jatkaa vielä ainakin elämäänsä, mutta postaustahti ei tule olemaan säännöllinen. Onkohan kyllä koskaan ollutkaan. :D

Onnellinen päivä

Reilu kaksi viikkoa sitten oli onnellinen päivä. 

Rakkaan ystäväni hääpäivä. 

En päässyt osallistumaan tähän päivään, vaikka olen lapsesta asti ajatellut, että kuinka ihanaa olisi nähdä kun hyvä ystävä menee naimisiin. Mutta meillä oli jotakin muuta onnellista tapahtumaa juuri samaksi päiväksi. Nimittäin kolmas lapsemme saapui maailmaan samana aurinkoisena kauniina onnellisena päivänä. <3 

 Isosiskokin on ylpeä pikkusiskostaan. Vaikka hän onkin sitä mieltä että hänellä on pikkuvauva ei pikkusiskoa. 

 

Pieni hetki sinulle, suuri asia minulle

Jos pienen hetken käyttäisit ja kävisit allekirjoittamassa kansalaisaloitteen minä olisin hyvin kiitollinen siitä. 

Kohta kolmen lapsen äitinä, sydäntä riipaisee se, kun esikoistani ei haluta muistaa yhtenä lapsenani. Jokainen vanhempi varmasti on ja haluaa olla ylpeitä lapsistaan ja rakastaa heitä ehdoitta, on hän sitten täällä meidän kanssamme tai sitten liian aikaisin täältä lähteneet. Olisin todella kiitollinen jos esikoisenikin saisi virallisen nimen, pieni asia sellaiselle jolla ei ole kuolleena syntynyttä lasta, mutta suuri ja tärkeä sellaiselle jolla on. 

Jokainen lapsi on yhtä tärkeä ja rakas. <3 

Vappuna 2016

Vappua emme juhlineet mitenkään sen enempää. Nautittiin kauniista ilmoista ja hyvästä ruuasta ja seurasta. Siirrettiin puutarhakalusteet talvisäilöstä terassille, no osa on vielä pihalla kun tää mamma ei oikeen enää pysty missään auttamaan eikä mieskään kaikkea ehdi tekemään mitä käsken tehdä. ;)

 Neidillä oli muutamat vappupallot sekä serpentiiniä. Molemmat lapset sai foliopallot neiti valkkasi ison muumipeikon ja isoveljelle ostettiin ryhmä hau pallo, sekä isi toi vielä neidille pyöreän muumipallon. 

Isoveljen pallo käytiin koko perheen voimin lennätämässä haudalla taivaan tuuliin. Viime vuonna aloitettiin tämä vappuperinne ja tänä vuonna sitä jatkettiin. Viime vuonna pikkusisko ei vielä ymmärtänyt, että pallon perään voisi itkeäkin. Mutta tänä vuonna tuli pieni itku.

 Seuraavanakin päivänä vielä itkettiin pallon perään kun hän isin kanssa katseli videota joka kuvattiin kun pallo lähti pikkusiskon kädestä kohti isoveljeä. Pikkusisko ikkunan edessä itki ja näytti sormella taivaalle ja huusi hau hau.. Koirapallosta luopuminen olikin vähän vaikeampaa, vaikka omasta huoneesta löytyykin kaksi muumipalloa sekä monta tavallista ilmapalloa eivät ne kelvanneet kun itku iski. Nyt ei enää pariin päivään ole asian takia itketty. On vaikeaa selittää alle kaksivuotiaalle, että pallon oli tarkoitus mennä, ja hänellä on silti vielä omat pallot. Saa nähdä miten ensi vuonna käy.