keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Monen monta tarinaa, mutta kuitenkin pelkkää tyhjää

Minulla on ollut mielessä monta juttua, joita voisin postailla, mutta sitten kun on aikaa pää on ihan tyhjä kaikesta. Minulla on viime päivinä ollut kamala stressi tila, enkä edes oikein tiedä mistä se lopulta johtuu. Tuntuu, että päivät valuu ohitse ja mitään ei ehdi tekemään,mistään ei ehdi nauttimaan tarpeeksi. Mutta, sitä se kai on pikkulapsiperheessä. Itse muistan lapsuuteni, siitä kun oli jotenkin kiireetöntä ja leikittiin ulkona pitkiä aikoja, kesällä tehtiin uimarannalle retkiä sekä talvella pulkkamäkeen tai hiihtämään. Ja nyt nykypäivänä tuntuu, ettei mitään sellaista ehdi tekemään jos ei kirjoita kalenteriin ylös. Sekä välillä tuntuu, kun ollaan jossakin, että koko ajan jommalla kummalla vanhemmista on kiire takaisin kotiin. Tätä se kai vaan on nykypäivä. 

Oli ihanaa kun alkoi kesäloma eikä ollut hetkeen aikatauluja. Toisaalta tämä kesä taas oli meidän perheessä uuden alku, vauva-arki. Tuntuu, että kesä meni hujauksessa pienen vauva kuplan sisällä. Syksyn arkeakin ehdittiin jo kaipailla ennen kuin se alkoi. Nyt ollaan menty tätä arkea reilu kuukausi ja tuntuu, että koko ajan on menoa ja meininkiä. Isommat lapset ovat maanantaista keskiviikkoon kerhossa aamupäivät ja se onkin välillä sellaista kuskaamista, että huhhuh.. Mutta mukavaa kun he saavat toimintaa ja oppivat olemaan muiden kanssa. Tosin tänä syksynä kerhoryhmä on todella pieni täällä maalla. Ja kun koittaa torstai, haluaisi äiti jo huokaista ja viettää kotona päivän, mutta meidän lapset tietää, että on perhekerho päivä ja tahtovat sinne useasti. Joten ei siinä yleensä jää kuin perjantai vapaaksi. Silloin useasti on taas äidin kohokohta kun ollaan sovittu muiden äitien kanssa treffit. Lapset pääsevät leikkimään yhdessä ja aikuiset juttelemaan. Meidän lapsilla onkin aika tiivis kaveriryhmä, mikä on kyllä mukavaa ja jokaisella on niitä tärkeitä ystäviä monta. Ei yhtä parasta vaan monta. Itse kun toivon, että mahdollisimman kauan pysyisi käsite paras ystäväni poissa. Mielestäni on kurjaa jos viisivuotiaana sinulla on jo se paras kaveri ja sen saapuessa, kaikki muut kaverit unohtuvat tai eivät mahdu leikkiin. Sunnuntai illat me vietämmekin erilaisin kokoonpanoin uimahallilla. Molemmat tytöt käyvät vesitaiturit ryhmissä, pienempi aloitti tänä syksynä. Hän ei vielä ole ihan päässyt sisälle siihen vielä, kun taas isompi nauttii kun pääsee sinne. Hän tosiaan on jo käynyt kaksi vuotta siellä, joten se on sellainen hänen harrastuksensa. Ja itse ohjaan vesiralleja sillä välin kun omat on toisessa altaassa oppimassa. Vauvalla alkaa ensi kuussa vauvauinti, joten sitten hänellä on lauantaisin oma uintivuoro. Vaikka meidän lapsilla on vähän harrastuksia, yksi jokaisella tuntuu, että silti on paljon kaikkea. Mutta toisaalta taas välillä on niitä päiviä kun ollaan vaan kotona ja nautitaan, tehdään juuri sitä mitä silloin halutaan. Enkä edes tiedä mitä mä tälläkin kirjoituksella hain, kunhan  nyt päästelin suurimmat höyryt pihalle. :D 

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Mitä meille kuuluu

Mulla on viime aikoina pyörinyt päässä  paljon asioita mitä olisin tänne voinut postata. Mutta mistä ihmeestä mä revin aikaa siihen.. Sitä mä en oo vielä osannut taikoa...

Meillä menee siis oikein hyvin. Pikkuveli nukkuu, syö ja kasvaa. Nyt viimeisen parin viikon aikana on huomannut hänessä selkeän muutoksen, hän ei ole enää vastasyntynyt vaan hänestä kasvaa hurjaa vauhtia valloittava miehen alku. En kestä miten nopeaan vauva-aika menee. Miksei se vauva voisi olla sellainen vastasyntynyt edes kahden kuukauden ajan. Miten sitä voisi ehtiä nuuskia ja kerätä talteen sitä vastasyntyneen vauvan aikaa. Musta tuntuu ettei mitenkään, kaikkien kolmen kanssa se on mennyt ihan liian nopeasti ohi. Meidän pikkuveli on luultavammin meidän viimeinen vauveli ja välillä minulle tulee kyyneleet silmiin kun mietin, etten ehtinyt tallentaa sydämeeni tarpeeksi kaikkea sitä mitä vauva aikaan kuuluu. Tiedän vauvamme on vielä alle kaksi kuukautta ja vielä ehdin nauttia vauva-arjesta, mutta silti minulla on haikea olo ja olo etten muista sitä kaikkea ihanaa kymmenen vuoden päästä. 

Isosiskolla on nyt viiden vanhana kausi jolloin hän pohtii erityisen paljon asioita. Hän on aina ollut luonteeltaan pohtiva ja huolehtiva. Viime viikonloppuna hän taas autossa ollessamme, yhtäkkiä kertoi meille vanhemmille, että teillä on muuten neljä lasta, yksi taivaassa ja kolme autossa sekä kaksi kissaa yksi taivaassa ja yksi kotona. Hän myös muistaa kertoa, että pikkusisko eikä pikkuveli ole tavannut koskaan meidän toista kissaamme, koska se on mennyt taivaaseen ennen kuin he syntyivät, vain hän on nähnyt. Sitten hän laski, että perheeseemme kuuluu kahdeksan yhteensä. On hienoa, että hän osaa jo ajatella, että hänellä on isoveli ja isoveli on lapsemme siinä missä he muutkin. Mutta samalla niin surullista, että viisi vuotiaan lapsen pitää käsitellä lapsen kuolemaa. Mutta toisaalta, on hyvä oppia elämän realiteetteja, kaikki asiat vain eivät mene niin kuin me haluaisimme. Elämä antaa ja ottaa. Meidän perhe on erityinen ja silti ihan tavallinen. Kyllä olen silti monesti salaa toivonut, että me olisimme saaneet kaikki nämä neljä lasta elävänä pitää. Mutta olisiko heitä jokaista syntynyt perheeseemme juuri näinä vuosina kuin he nyt ovat syntyneet. Olisiko elämämme kuitenkin aivan erilainen. Niin pahalta kuin se kuulostaa on myös lapseni kuolema tuonut elämääni yhden erittäin tärkeän ystävän. Sekä toisen lapseni ansioista aloin käymään perhekerhossa juuri syksyllä 2014, josta vuotta myöhemmin muodostui elämääni kotiäiti porukka, josta löytyy monta mahtavaa tyyppiä ja ystävää. Joten jos ei olisi näin kirjoitettu meidän elämäämme, millainen se olisikaan ollut. Olen kiitollinen siitä mitä minulla nyt on ja tietenkin salaa silti toivon, että isoveli olisi silti täällä meidän kanssamme. Mutta koska asiat ovat nyt näin, niin tästä meidän pitää olla kiitollisia ja rakentaa elämämme tämän perheen kanssa. Meidän rakas kuusihenkinen perheemme plus kaksi kissaa.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Hän on täällä

Neljäs lapsemme syntyi 6.6.2019. 

Hän teki perheestämme täydellisen ja sellaisen joka meidän perheen pitikin ehkä olla. Nyt minusta tuntuu, että perheeni on valmis. Ainakin sanoin jo etten enää halua olla raskaana, enkä halua enää yhtään sektio haavaa. Viimeiset kolme lastani kun ovat syntyneet sektiolla, niin nyt olen jo sitä mieltä, että ei enää kiitos leikkausta. Tosin nyt voin jo hyvin eikä haavakaan ole mitenkään kovin kipeä ja pärjään ilman kipulääkkeitä. Mutta onneksi minulla on vauva kotona, niin ei voi tulla heti vauvakuumetta. :D

Vauvamme syntyi siis kauniina torstai aamuna. Itse pysyin ihmeen rauhallisena ennen leikkausta ja leikkauksen ajan, vaikka pelkään leikkauksia yli kaiken. Synnytyksen jälkeinen aika olikin sitten jo aikalailla melkoista tunnemyrksyä. Vauva joutui vastasyntyineiden teholle, joten toinen kerta kun vauva viedään pois luotani synnytyksen jälkeen. Tällä kertaa erona oli onneksi, se että vauva eli, eikä hätä ollut suurenlainen, mutta kuitenkin vaati keskolaan menoa. Siinä ehdin jo sitten muutamaan otteeseen itkeä, ettei imetys lähde onnistumaan ja milloin oikein nään vauvani ja synnytinkö oikeasti vai mitä on tapahtunut. Muutaman tunnin päästä minut kärrättiin sängyn kanssa keskolaan katsomaan vauvaa. Sitä ihanaa pientä tuhisijaa. Paikka jossa hän oli, oli paikka jossa olin ollut päivää vajaa kuusi vuotta aiemmin kuuntelemassa sydänääniä, joita ei enää löytynyt. Oli jotenkin raapaisevaa tajuta se, että se oli paikka jossa ymmärsin isoveljen kuolleen ja nyt pikkuveli on siellä saamassa apua hengityksensä rohinaan. Vaikeinta oli lähteä pois takaisin eri osastolle eri kerrokseen ja jättää hänet sinne. Vaikka tiesin, että hänestä pidetään siellä hyvää huolta, on silti kamalaa nukkua eri paikassa ensimmäinen yö. Onneksi vauva ei loppujen lopuksi viettänyt siellä kuin kolme ja puoli päivää ja sain suurimman osan ajasta olla hänen kanssaan siellä. Mutta oli se silti raskasta ja nukuin todella vähän senneiljän ja puolen päivän aikana mitä olimme sairaalassa. Onneksi olen saanut nukuttua univelkoja pois kotona, kiitos ihanan mieheni, joka kaksi ekaa yötä kotona toi vauvan yöllä tissille syömään kun itse olin niin väsynyt etten tajunnut herätä. Mutta nyt kun suurin univelka on nukuttu pois, herään itse siihen kun poika alkaa heräilemään ja haluaa ruokaa yöllä. Luojan kiitos minulla on ihana mies joka pitää huolta minusta sekä lapsistani, omienkin yö uniensa kustannuksella. 

Isosiskot rakastavat pikkuveljeään ja haluaisivat koko ajan pitää veljeä sylissä tai antaa tuttia hänelle. Aluksi toki on ollut vähän mustasukkaisuuttakin ilmassa, mutta siitä päästiin aika hyvin eroon kun kävin nopeat puolen tunnin retket heidän kanssaan, niin että molemmat tytöt pääsivät yksin minun kanssani. 

Itse äitinä osaan olla paljon rennompi ja huomaan nyt kun en ole raskaana enää, minulla on paljon parempi olla, en ole enää niin jännittynyt. Vauvamme on hyvin kiltti, hän syö ja nukkuu.

torstai 6. kesäkuuta 2019

Rohkea vai ei...

Olen muutamasti kuullut tässä viimeisen puolen vuoden aikana, että olen aika rohkea. Ja muut eivät ehkä olisi pystyneet samaan mihin minä nyt olen. On ollut positiivista kuulla, että useiden ystävien mielestä olen todella rohkea. Mutta itse en tunne silti olevani kovinkaan rohkea. Tiedän, että päätös jonka teimme mieheni kanssa syksyllä vaati rohkeutta ja tulee vaatimaan sitä koko pit´kän kevään kesän kynnykselle saakka. Mutta mitään unelmiaan ei saa toteutetuksi jos ei välillä tee liiankin rohkeita päätöksiä. 

Yhtenä syksyisenä iltana pieneen liuskaan piirtyi kaksi viivaa. Aloimme odottaa neljättä lastamme. Onhan se nyt ihan hullun rohkeaa aloittaa taas kaikki alusta. Meillä kuitenkin on jo täydellinen esikoispoikamme tuolla jossakin pilvien reunalla ja kaksi elävää tytärtä. Mutta jotenkin minulla oli edelleen sellainen olo, että jotakin puuttuu. Mietin useasti puuttuuko se aina, vaikka saisimme kuinka monta lasta. Nyt kun h-hetkeen ei ole enää paljon aikaa tunnen, että hänet meidän vielä piti saada perheeseemme, sitten olemme täydellinen valmis perhe. No en mä tiedä siitä täydellisyydestä. Mutta meidän oma perhe kuitenkin. 

Pelko. Se on tietenkin ollut läsnä koko ajan. Ensin pelkäsin keskenmenoa, olin varma, että tällä kertaa se tulee, koska sitä en vielä ole raskauksissani kokenut. Mutta ei sitä ei tullut. Seuraavaksi pelkäsin, että rakenneultrassa nähdään jotain poikkeavaa. Mutta ei siellä ei nähty mitään poikkeavaa. On ihanaa tuntea ne kaikki potkut ja liikkeet vatsassa, joita muiden aikana en näin voimakkaana olekaan tuntenut. Monesti tämä vauva muistuttaa: äiti kyllä minä olen täällä! Mikä on ihanaa, olen aivan rakastunut häneen ja niin on tulevat isosiskotkin. Mutta pelko se on läsnä vaikka liikkeitä tunteekin. Mitä jos hänellä onkin joku hätä. Mitä jos hänellä onkin jokin sairaus mitä ei vain nähdä ultrassa. Ja toisaalta yritän taas pitää pääni kylmänä ja olla ajattelematta liikaa. Yritän elää tässä hetkessä. Aina se vain ei ole kovin helppoa. Pääni on tässä raskaudessa pysynyt silti ihan ehjänä, tai onko se nyt niin ehjä koskaan ollutkaan, mutta mitään suurempia masennuksia ei ole ilmennyt ja olen tuntenut oloni hyväksi. Tietty niitä joitakin ultrakokemuksia lukuunottamatta. Mutta olen yrittänyt niistäkin päästä yli ystävien kanssa jutellen ja naureskellen. Toivon mukaan saan palkintoni elävänä syliin, pakko saada vaikka aina en jaksa uskoa loppuun saakka menevän kaiken hyvin. 

Tämä raskaus on ollut myös ensimmäinen josta en ehkä ole osannut kertoa kaikille, joten osalle läheisistä se onkin tullut näin kesän kynnyksellä yllätyksenä. Tosin jos vain olisi nähnyt minut tai kysynyt miten voin niin varmasti olisi saanut tietää. Sillä minun raskausmahaani ei ole koskaan pystynyt piilottelemaan ensimmäisen 12 viikon jälkeen, joskus ei edes ensimmäisen 7 viikon jälkeen. Muutamat ovatkin sanoneet myöhemmin, että kyllä me se nähtiin ja kavereiden kanssa lyötiin vetoa et oot raskaana, mutta odotettiin, että sinä kerrot meille sitten kun on aika kertoa. Ja myös ollut eka raskaus jossa en ole pysynyt kärryillä millä viikolla mennään, mutta kaksi touhukasta tyttöä on varmasti pitänyt ajatukseni muualla suurimmaksi osaksi aikaa. Ja voi miten ihania he ovatkaan. Isompikin tulee iltaisin ja kertoo kuinka hän rakastaa minua koko sydämestä ja sitten tulee pienempi ja kertoo kanssa rakastavansa. Voi miten onnellinen saankaan olla näistä lapsistani jotka minulle on suotu. 

Kirjoitin tämän reilu viikkoa ennen kuin tiedän, että lapseni syntyy. Mutta rohkaistuin julkaisemaan vasta kun tiedän että olen jo leikkaussalissa tai poissa ehkäpä jo....

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Diy pannat

Viime vuonna ihastuin lapsimessuilla valkaman headwrappeihin ja yhteen ihanaan kuosiin. Siitä ei ollut enää jäljellä meille sopivaa kokoa. Ostettiin sitten toisessa värissä, jota ollaankin käytetty. Mutta kesällä yritin sitten itse ommella myös samantyylisiä lapsille ja itselleni. Vielä pitäisi vähän muokkailla mallia, jotta siittä saisi paremman. Viime viikolla löysin samantapaista ihanaa kangasta majapuulta ja tilasinkin heti kahdessa eri värissä. Tällä viikolla ompelinkin lapsille sekä itselleni solmurusettipannat. Ne onnistui mielestäni hyvin, vaikka mitään ohjetta mulla niihin ei ollutkaan ja olen tälläinen sinnepäin ompelija. 
Headwrappejen mallia mun täytyy vielä jaksaa vähän suunnitella, että saisin siitä paremmin istuvammat. Mutta viime syksyltä löyty yks kuva jossa näkyy yksi versio. ;) 
Jos sulla on joku oikeen hyvä ohje niin saa vinkata sen mulle. ;)

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Kohti parempia kivuttomimpia yöunia




Minulla on ollut aina ongelmana, että niskat tulee kipeäksi nukkuessa. Sitten särkee niskoihin ja päähän. Niskavaivat toki osaksi johtuvat myös siitä mitä päivien aikana tekee. Varsinkin kun nostelee ja kantelee paljon sylissä lapsia, niin tulevat siitä kipeiksi. Liikunta on auttanut pitämään niskat "auki", mutta pitäisi sitten säännöllisesti venytellä ja vanutella niitä. Ja siinä oon aina ollu ihan sika huono, jos yks jumppa jää välistä sen on huomannut heti. Vuosi sitten äitini kannustamana päätin hankkia ruskovilla hirssiakana tyynyn. Tyynyyn oli aluksi hiukan totuttelimista, mutta kun sen kanssa oppii nukkumaan ei todellakaan halua enää nukkua tavallisen tyynyn kanssa. Ostin siihen heti lisä täytettä ja nyt olenkin siihen lisännyt varmaan noin 1,5 pussia lisää hirssiakanaa. Tyyny on ihana kun sen saa muotoiltua juuri sellaiseksi, että se tukee parhaiten jokaista kohtaa niskassa ja päässä nukkuessa. Nykyään en saakaan enää tavallista tyynyä aseteltua mitenkään päin pääni alle, niin että olisi hyvä nukkua. Ja kun nukkuu tavallisen tyynyn kanssa vaikka vain puolen tunnin päiväunet, on niskat ihan jäykät ja kipeät. Ei siis myyjäkään turhaan sanonut, ettet tule katumaan päätöstäsi ostaa tämän tyynyn. Viime keväänä aika pian ostettuani tyynyn loukkasi toisen olkapääni ja solisluun kohdan ja tämän tyynyn kanssa oli helppo saada asentoa korjattua niin, ettei siihen sattunut koko yötä. Mutta vasta näin vuoden päästä uskallan sanoa, että minun niskakivut ovat vähentyneet tämän tyynyn ansiosta melkein kokonaan pois. Toki tämänkin tyynyn kanssa välillä saattaa nukkua huonosti, en voisi sitä kieltää, mutta eiköhän ole ihan normaalia joskus nukkua vähän huonosti. Minä ainakin nään unia erityisen paljon täydenkuun aikaan ja silloin nukun myös huonommin. Ja mikä parasta tässä tyynyssä on niin, on se, että se on luonnonmukainen ja täytteet jotka vaihdetaan 3-5 vuoden välein voi hävittää biojätteen joukossa. Joten tästä tyynystä ei missään vaiheessa tule mitään "turhaa" roskaa. Sekä tyyny pysyy miellyttävän viileänä läpi yön. Astmaatikoille tätä ei suositella, hirssiakanoista tulee kevyt pieni tuoksu välillä nenään, mutta siihenkin tottuu hyvin nopeaan ja lopulta ei osaa nukahtaa ilman sitä tuttua tuoksua. :) 

img
Kuva lainattu ruskovillan sivuilta


perjantai 15. helmikuuta 2019

Ihana kevätaurinko

Ihanaakin ihanempi kevätaurinko jo välillä hellii meitä. Sulattaa lunta ja linnun laulutkin kuuluuvat jo. Tosi asiassa minä olisin vielä voinut pari-kolme viikkoa nauttia pakkaskeleistä, ilman loskaa. Onneksi nyt on taas ollut pari päivää ilman mahdottoman märkää lunta. Vielä kuitenkin lunta riittää ja valkoinen lumi auringossa saa valon tuplaamaan kirkkautensa. Myöskin silmiin se ottaa aika lailla. Meillä on kaivettu aurinkolasit kaapista ja totutellaan taas niiden käyttöön. Viime viikolla oli yksi kova pakkaspäivä jolloin aurinko paistoi ja silti kevät huokui kunnolla. Meillä on lapsilla molemilla babiatorsit, nyt tuntuu, että ne 0-3-vuotiaan koko olisi passeli tuolle 2,5 veelle. Näiden lisäksi löytyy silmäasemalta ostetut pinkit kala lasit, koska no pinkit!! Itse haluan ostaa vain aurinkolaseja joissa on oikeasti uv-suoja. Ja pyrin, että lapset käyttäisivät niitä aurinkoisilla keleillä. Mutta se on sitten toinen juttu pysyykö ne päässä. Esimerkiksi hyvinkin lujatahtoinen kaksivuotias ei ihan samaa mieltä ole aina äidin kanssa. Mutta pääsääntöisesti kuitenkin aika hyvin pitävät niitä. Kun huomaavat, että ne estävät auringon häikimistä, niin mielellään ne laittavat päähänsä. 
 Minun tekisi mieli jotain uusia laseja lapsille, mutta en oikein pysty sitä perustelemaan miksi pitäisi ostaa vielä uudet, kun kuitenkin heillä on ihan toimivat molemmilla. Mutta tekisi mieli kokeilla niitä izipizin aurinkolaseja, minun silmään mieluttää kovasti niiden ulkomuoto tällä hetkellä. Saa nähdä jospa tarve tulee uusille, niin niitä aion sitten ehdottomasti ajatella.

torstai 14. helmikuuta 2019

Ihanaa ystävänpäivää!

Ihanaa ystävänpäivää kaikille ihanille tyypeille!
<3
 

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Pakkaspäivänä

Tuossa kun oli alkuviikosta kovemmat pakkaset ja me satuttiin olemaan Turussa, päätettiin käyttää talvietu hyödyksi ja menin lasten kanssa Caribialle polskimaan. Aika kiva talvietu kun pääsee kympillä arkisin uimaan. 
Koko kylpylä oli todella hiljainen, joten saatiin rauhassa nauttia lasten kanssa siellä. Lapset oli innoissaan kun pääsivät ulos uimaan sekä höyrysaunaan. Saivat näyttää taitojaan ja joka altaassa sai olla rauhassa. Joten suosittelen kyllä lämpimästi, että tähän talvietuun kannattaa tarttua niin kauan kuin se on voimassa. 

Meidän lasten mielestä on myös aina siistiä kun pääsee "hotelliin" uimaan. Yleensä kun eniten käydään tavan uimahallissa. Ja tälläkin kertaa saatiin kulumaan koko reissuun kolme tuntia. Kotimatkalla oli takapenkillä hiljaista. ;) 

lauantai 26. tammikuuta 2019

Lämmin pakkasella

Miten pysyä lämpimänä pakkasella? Aina se vaikea kysymys ja toinen on se, että mitä pukea lapsen päälle? Jokainen lapsi on tietenkin erilainen ja pysyy eritavalla lämpimänä. Omilla lapsilla mä olen huomannut parhaimmaksi sen, että ihoa vasten pidetään villaa, meillä käytössä eri merkkien merinovilla housuja, sukkahousuja sekä paitoja. Parhaimmat sukkahousut meillä on silverjunglen, niitä ei nyt ole hetkeen ollut kyllä mallistossa, mutta mä hamstrasin niitä isosiskon ollessa pieni. Muita hyviä olen löytänyt pomp de luxilta sekä name itiltä sekä polarn o pyretiltä. Pierre robetilta ostin myös paidat, mutta en taas muistanut katsoa tarkemmin ostaessani ja ne ei ole 100% merinovillaa, siitä huolimatta ovat kyllä lämpimät käytössä. Itse tykkään siis suosia 100% merinovillaa sekä villan ja silkin sekoitusta. Ja merinovillassa tietenkin on tärkeää, että se olisi mulesing vapaata.
Kun ihoa vasten on päästä varpaisiin villaa pysyy todella lämpöisinä lapset. Meillä siis myös sukat ovat merinovillaiset. Yleensä ihoa vasten ohuemmat ja sitten merinovillasta kudotut vielä kovemmilla pakkasilla siinä päällä. Lapsilla voi usein olla vielä normaalit sisävaatteet siinä päällä ja tarpeen mukaan vielä merinovillahaalari tai takki ja housut, jos pakkasta on siis runsaasti. Kovilla pakkasilla laitetaan käteen joko nahkahanskat joissa villainen karvavuori tai sitten merinovillaiset tumput ja pakkashanska siihen päälle. Pakkaen ollessa yli viisi jalkaan sujautetaan huopikkaat muulloin on käytössä sorelit. Ostin täksi talveksi muuten itsellenikin sorelit ja täytyy sanoa, että näin viluvarpaisena ne on ihanan lämpimät. Itsellänikin on aina pidempään ulkoillessa villaa ihoa vasten. Joululahjaksi sain vielä merinovillaiset shortsit, mitkä ovat ihan parhaat, ne on usein normi housujen alla minulla, sillä minulla reidet jäätyy todella herkästi. Tänä vuonna lapsilla on molemmilla molokidsin toppahaalarit. Pipoina löytyy silverjunglen pipot joissa myös merinovillaa sekä kaulalla merinovilla kauluri tai tuubihuivi joka myös merinovillaa. Oikein koville pakkasille on vielä piponkin alle merinovillainen pipo. Niin jos kukaan ei vielä oo tajunnut tässä kohtaa meidän perheessä rakastetaan merinovillaisia vaatteita. 

Ja se miksi meillä käytetään merinovillaa eikä esim. fleeceä on yksinkertaisesti se, että villa hengittää mutta fleece ei. Kun sinulla tulee ulkona touhutessa lämmin villa hengittää mutta fleece ei ja sinulle jää iho kosteaksi sekä vaatteet jotka sen fleecen alla on. Ja jos hetken taas oletkin vähemmän liikkeessä tulee sinulle kylmä. Itse ennen lapsia käytin paljon fleece vaatteita ulkoillessani ja työssäni kun lasten kanssa olin ulkona ja palelin ihan liian monta kertaa. Nyt vihdoinkin tajuan miten kannattaa pukeutua jotta ei palele ulkona ja ulkoilusta voi nauttia vieläkin enemmän. Ja se, että sen villan pukee nimenomaan ihoa vasten lämmittää enemmän kuin vaatteiden päälle puettuna. Mutta vaatteiden päällekkin puettuena se antaa hyvin lämpöä ja on parempi kuin ei olisi ollenkaan. Itse en talvisin esimerkiksi käytä muitakin kuin villaisia sukkia tai villasukkia, puuvillaiset sukat ovat vain keväisin ja alkusyksyisin käytössä omassa jalassani. Ja lapsilla esimerkiksi merinovillaisia tuubihuiveja alan aina käyttämään heti kun on tarvetta saada jotakin suojaamaan kaulaa. Villa kun on sen hengittävyden kannalta hyvä, eikä sen kanssa tule tukalan kuuma vaikka lämmin onkin. Kylminä kesäpäivinäkin jos esimerkiksi ollaan koko päivä ulkosalla saatan laittaa tuulipuvun/kuorivaatteiden alle villaa, jolloin pysyy lämpöisenä. Viime kesänä tälle ei kyllä ollut tarvetta, mutta aikaisempina kesinä, varsinkin välillä Lapissa vieraillessa ollaan käytetty. No mutta nyt ehkä riittää tällä kertaa tämä villan ylistys. :) Nauttikaa ulkoilusta ja tuosta ihanasta talvisäästä!

perjantai 25. tammikuuta 2019

Koska hiihdellään...

Kerrankin me ollaan saatu tänne etelään ihana luminen talvi. Minä itse tykkään ihan tosi paljon talvesta, mutta toisaalta kaikki vuodenajat ovat omalla tavallaan mukavia. 

Meillä on ihanaa täällä "uudessa" kodissa, se että pihalta pääsee suoraan pellolle hiihtämään sekä laskemaan pulkkamäkeä. Luistelukenttäkin on puolen kilometrin päässä. Joten ei ainakaan voi sanoa, ettei pääse nauttimaan talviurheilusta. 

Meillä pienin sai sukset joululahjaksi, johon isosiskolle hankitut monot sopivat. Isosiskolle ostin alesta uudet sukset, sillä ne jotka ostettiin edellisvuonna hänelle on edelleen liian pitkät. Liian pitkillä suksillä hiihtäminen vie vain hermot. Nyt kun hänellä on lyhyemmät sukset hän tykkää ihan hirmuisesti hiihtämisestä. Eihän kukaan aikuinenkaan halua liian pitkillä suksilla hiihtää, niin miksi lapsi joka opettelee taitoa haluaisi. Edellisvuonna isosisko oli tyytyväinen kyllä niihin pitkiin, koska oli tietenkin onnellinen ne saatuaan. Mutta tänä vuonna aloin sitä miettimään, että oikeesti eihän siinä oo mitään järkeä ja päätin hankkia ne lyhyemmät. Niille kuitenkin löytyy myöhemmin käyttöä tässä perheessä. 

Itse olen lapsena tykännyt todella paljon hiihtämisestä ja usein koulun jälkeen hiihdinkin lähipelloilla monta tuntia. On ihanaa nähdä miten omatkin lapset innostuvat siitä. Pikkusisko ihan ekalla kerralla tykkäsi tosi paljon, sitten kaksi kertaa meni itkien. Mutta tänään hän taas hiihti hymyssä suin reilun puoli kilometriä, mikä on aika paljon mielestäni kaksivuotiaalle joka vasta neljättä kertaa suksia piti jalassaan. Meillä on myös lasten serkuilta lainassa sukset jotka kiinnitetään kenkiin, mutta niitä en kyllä enää ikinä itse laita yhdenkään jalkaan, voiko kamalempia kapistuksia edes ollakkaan. Ne eivät sovi minkään kenkien kanssa ja kun saat ne vihdoin kiinni jotenkin, niin lapsi liikahtaa ja taas ne irtoaa. Eli minä inhoan niitä, jos nyt ei tullut vielä selväksi. 

Pikkusisko on nyt treenannut hiihtämistä ilman sauvoja vaikka hänellä nekin ovat. Mutta kun hän menee ilman sauvoja kädet alkavat automaattisesti liikkumaan oikein. Sauvojen kanssa kädet jää usein paikalleen. Sekä kun tuolla pellolla mennään niin on hänen pituutensa vuoksi aika mahdotonta niitä käyttää kun hanki on melkein puolet hänen pituudestaan vieressä. 

Isosisko osaa jo mennä sauvojenkin kanssa ja tykkää hiihtää jo pidempiä matkojakin. Ensi vuonna voi olla jo, että molemmat tykkää hiihtää pitkiä matkoja ja voisi lähteä jo pidemmällekkin hiihtoretkelle. Tosin millainen se lumitilanne mahtaa taas ensi talvena olla..

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Uusi vuosi 2019

Uusi vuosi alkoi minulla flunssan kourissa ja ääneni oli miltei poissa. Mutta nyt alkaa taas tuntua, että flunssat, olisiko ne hetkeksi selätetty. Toivon ainakin niin. 

Tämä vuosi on tuonut muutoksia jo tullessaan ja varmasti tuo uusia muutoksia vuoden varrella lisää. Pienin aloitti myös kerhotaipaleen. Näin aluksi sai vain yhden kerhokerran viikossa, mutta parempi kai se kuin ei ollenkaan. Hän vain kovasti tykkää mennä sinne ja on todella reipas. Nyt näiden kahden kerhon jälkeen minusta on tuntunut kuin tyttö kasvaisi ihan sillmissä, sieltä tullessaan. Olen myös havahtunut siihen tosiasiaan, että hän täyttää toukokuussa jo kolme vuotta. Minun pieni vauvani, miten hän voi olla jo kohta kolme! Hänestä on kasvanut ihana iloinen, hyvin määrätietoinen tyttö, joka saa jutuillaan naurun muidenkin suulle. Tarpeen tullessa on kuitenkin arkakin, jotta kaikkeen asioihin ei suhtaudu pää edelle mentäen. Aina sanavalmis hän kyllä on ja jutut ei kyllä lopu koskaan kesken. Ja kun jotakin päättää sen myös pitää. 

Isosiskonsa kun on toista lajia, hän on arempi asioiden suhteen ja vaatii enemmän aikaa kaikelle uudelle. Pohtiva iloinen sekä myöskin ihana tarinankertoja kunhan saa rauhassa kertoa juttujaan ilman liikaa hössötystä. Kantaa huolta paljon monista asioista ja pohtii erilaisia asioita paljon. Tykkää olla äidille avuksi ja usein auttaakin pienempiä esim. vaatteiden pukemisessa. Hänellä on vahva äidinroolin sydän jo nyt. Herkkä ihana tyttäreni. Hän käy edelleen kolme kertaa viikossa kerhossa sekä kerran viikossa hänellä on uintiharjoitukset. Hän onkin ihan valtavasti oppinut uusia asioita uinnissa. Itse kun opetan toista ryhmää samaan aikaan kun hän on omassaan, niin ei enää pysy kärryillä mitä kaikkea siellä on oppinutkaan. Ja usein kun ollaan menty uimaan yhdessä perheen kanssa, minä olen mennyt vesijumppaan ja isi on sitten sillä välin nähnyt nämä kaikki uudet taidot. Kun minä olen tullut jumpasta onkin laskettu liukumäkeä ja menty saunaan sen jälkeen. Olin nyt maanantaina tyttöjen kanssa yksin uimassa ja hän sai näyttää kaiken oppimansa minulle ja olin kyllä niin iloinen ja ylpeä äiti. 

Eli niitä uusia asioita joita meidän arjessä on, niin on oikeastaan samojakin kuin jo viime syksyllä on tullut. Minä käyn siis ohjamaassa lapsia uinneissa kerran viikossa nyt keväällä. Syksyllä minulla oli vielä toinenkin ilta, mutta sen jouduin nyt omista syistä jättämään tauolle. Tosin tykkään kyllä hirmuisesti vetää noita lasten uinteja, että olen miettinyt pitäiskö ihan käydä uimaopen koulutus. Mutta sitten en taas tiedä tahdonko tehdä sitä kokonaan työkseni niin paljon vai olisko kerta viikossa sellainen hyvä määrä kuitenkin. Kauheen vaikeeta kun ei sitten tiiä mitä oikeesti tahtoo isona tehdä. :D  

Innolla tähän vuoteen, odottaen mitä kaikkea tämä vuosi 2019 tuokaan tullessaan!