Kun toinen lähtee tulee toinen tilalle...

Tuntuu, että olen koko syksyn ja tämän kevään sairastellut. Kun yksi lähtee tulee toinen tilalle. On ollut poskiontelontulehdusta, kuumetta, käsi poikki, selkä kipeenä, mahatautia, iskias vaivaa ja nyt tuli taas flunssa. Tosiaan aina kun yks juttu loppuu niin toinen jo tulee nurkan takaa. Vissiin vain on niin huono henkinen sekä fyysinen kunto sekä raskauden alentama vastustuskyky, joten ei varmasti tarvitse ajatella näkevänsä tervettä kunnollista päivää ennen raskauden loppua. 

Tällä viikolla alkuviikosta tuli yhtäkkiä kamala alaselänkipu joka säteili iskiaskivun lailla jalkaan ja en pystynyt kunnolla kävelemään. Sain jäädä loppuviikoksi vuosilomille lepäilemään. Ehdin mä yhden päivän levätä rauhassa ja vaiva tuntui vähän jo helpottavan kunnes sitten eilen aamulla heräsin ihan kamalaan poskionteloiden särkyyn ja kurkkukipuun. Nyt sitten mulla on flunssa. Toivon mukaan tämä helpottaisi tästä pikkuhiljaa viikonlopun aikana, kun olis vaan niin mukavaa joskus olla niin, että jaksaisi jotakin tehdä. 

Pikkusisarusta ei onneksi haittaa vaikka en olekaan jaksanut paljon liikuskella, hän on jumpannut minunkin puolestani. Mikä on todella ihana juttu, ei tarvitse koko ajan miettiä mitä sinne masuun kuuluu. Toki silti koko ajan sitä pelkää, että jotain tapahtuu. Mutta nyt on vaan mentävä yksi päivä kerrallaan eteenpäin ja toivoa, että kaikki menisi hyvin. 

Viime päivinä on ollut myös rakas esikoiseni erityisen paljon mielessäni. Sekä synnytys ja sairaalassoloaika. Näin viime viikolla kätilön, joka oli osastolla silloin kun Oliverin synnytyksen käynnistymistä odoteltiin ja sen takia varmasti palasi paljon muistoja taas mieleen. Tämä kätilö jonka näin oli aivan ihana ja hän jaksoi silloin kuunnella tätä itkuista äitiä ja kertoa asioista rauhottavasti. Toivon, että olisi niin hyvä tuuri kun menemme pikkusisarusta synnyttämään niin tämä sama kätilö olisi osastolla juuri silloin töissä. Olen alkanut jo hieman myös jännittämään tulevaa synnytystä, mutta en silti sitä pelkää. Odotan vain, että aika menisi nopeasti ja saisin pian oman pienen pikkusisaruksen syliini.

Vaaleanpunaista...

Nyt kaikki luulevat, että tulevan vauvan sukupuoli on selvinnyt. Ei en tiedä kumpaa odotamme pikkusisarukseksi. En edes osaa sanoa haluanko tietää. Haluaisin vain tietää syntyykö hän elävänä vai kuolleena?!? Vielä saamme jännittää vastausta tähän kysymykseen, vaikka haluaisin sen jo nyt tietää Mutta tietenkin tahdon , että vauva saa kasvaa masussani niin kauan, että hän olisi valmis tänne maailmaan. Tosin en vaan osaa niin kovin luottaa siihen, että masuni olisi turvallisin paikka. Mutta nyt ei auta muuta kuin elää päivä kerrallaan ja toivoa parasta. 

Vaaleanpunainen liittyy valmistuneisiin villasukkiini. Sain ihanat vaaleanpunaiset villasukkani valmiiksi, tietenkin kun pakkanen on hellittänyt ulkoa. Mutta ei auta kun oli tuossa kahden kuukauden pakollinen tauko kutomisessa. Tosin mä käytän pitkälle kevääseen villasukkia ja aloitan niiden käyttämisen aikaisin syksyllä miltei kesällä jo. Kudoin ihanasta hile langasta pitkät villasukat. Olen myös kutonut sellaiset minivartiset villasukat harmaasta hile langasta. Ja täytyy sanoa, että tuosta langasta tulee mahdottoman ihanan tuntuiset villasukat. 

Nämäkin minun piti jo esitellä teille viime viikolla, mutta sain töihinpaluun kunniaksi mahataudin itselleni. Enkä muutamaan päivään jaksanut ajatella tehdä mitään, sen verran raju tauti oli. Mutta nyt siitä on selvitty onneksi ja toivon mukaan ei tule uudestaan.

22. viikkoa

22. viikkoa on aika pitkä aika.

Mutta toisaalta aika on mennyt nopeasti. 

Ensin ajattelin, että kun 12. viikkoa on mennyt ollaan paremmilla mielillä. 

Mutta oikeastaan se perinteinen 12. viikkoa muuttui tällä kertaa 22. viikoksi.

Kun 22. viikkoa on ohitettu on oikeus äitiysloman pitämiseen.

Nyt kun se 22. viikkoa on täynnä olen virallisemmin kahden lapsen äiti.

Mutta onko nyt helpompaa?!?

Ei, ei todellakaan. Nyt ne pelot vasta alkaakin. 

Tunnen jo päivittäin potkut sydämen alla. Samalla se muistuttaa esikoisen raskausajasta ja siitä mitä menetin. En osaa uskoa tulevaan, että kaikki menee tällä kertaa hyvin. Minulta on kadonnut usko kun kaikki vietiin kerran pois, miksei se voisi tapahtua uudestaankin.

Toivon koko sydämestä, että rakas enkelipoikani pitää huolta pikkusisaruksestaan ja suojelee häntä ennen hänen syntymäänsä ja syntymän jälkeen. Olisin kyllä esikoisellekin tahtonut sellaisen enkelin.

Tämän pikkusisaruksen "ensimmäiset kuvat" otettiin vasta viime lauantaina. Minua on harmittanut kun en samalla lailla ole tämän raskauden aikana ottanut masukuvia kuin Oliverin aikana otettiin. Mutta se ei vain ole tuntunut hyvälle. Jotenkin sitä vaan niin pelkää menettävänsä eikä halua liikaa iloita, jottei sitten joutuisi niin paljon pettymään. Mutta nyt en siis enää voi keskenmenoa saada.

 Olisi ollut niin ihanaa jos olisi luotto raskauteen ja elämään säilynyt. Niin, että olisi tässä raskaudessakin osannut nauttia ja iloita samalla tavalla kuin esikoista odottaessa. Mutta luulen, ettei sellaista raskautta enää tule minun kohdalleni. Nyt jännityksellä odotamme milloin pikkusisarus syntyy. Laskettu aikani on esikoisen syntymäpäivänä. 

Osasyy selvitymiseen surustani on varmasti tässä uudessa raskaudessa. Saan olla kiitollinen siitä että tulin raskaaksi näin pian esikoisemme kuoleman jälkeen. Mutta silti suren esikoistani ja edelleen minulla on raastava ikävä häntä. Ei tämä pikkusisarus korvaa mitenkään esikoistani, eikä korvaa sitä "arpea" minkä esikoisen menetys jätti sydämeeni. Mutta luulen, että olisin vielä enemmän suruni kuopassa, jos ei olisi tietoa tästä pikkusisaruksesta. Mutta samalla huomaan vertailevani esikoisen ja pikkusisaruksen raskauksia. Mietin useasti, että olisiko tästä jä tästä jutusta pitänyt tajuta, että jotain menee pieleen. Mutta eihän esikoiseni kuolemaa kukaan pystynyt ennakkoon tietämään mitenkään. Raskaus oli sujunut aina niin hyvin, aina siihen saakka kunnes esikoiseni oli aloittanut viimeisen matkansa. Nyt pikkusisaruksen raskaus on mennyt tähän saakka myös oikein hyvin. Mutta ei se tuo minulle rauhaa, eikä se vie pelkoja pois. Onneksi saan tuntea niitä pieniä potkuja, jotka rauhoittavat mielen hetkeksi. Sekä olemme hankkineet kotiin dopplerin, jolla voin tarvittaessa kuunnella sydämenääniä kellon ajasta riippumatta. Eikä tarvitse aina olla neuvolaan menossa kuuntelemaan niitä, rauhoittaakseen itseään. 

En osaa kuvitella, että meillä olisi vauva-arki kesällä. Enkä edes tahdo niin ajatella. On helpompaa itselleen kun ei kerää itselleen liikaa ajatuksia tulevasta, millainen se olisi. Sillä jos kaikki unelmat taas viedään, on helpompi ettei sitä ole etukäteen miettinyt liikaa. Edelleen elän päivän kerrallaan ja katson mitä huominen tuo tullessaan. Oliverin kaikki vauvatavarat on vielä paikoillaan vauvanhuoneessa ja lipasto vaatteita täynnä, joten ei tarvitse edes miettiä, että jotakin pitäisi hankkia tai laittaa valmiiksi. Toki tahdon tälle pikkusisarukselle ostaa kotiintulovaatteet, mutta sen aika ei ole vielä. Vasta sitten kun äitiysloma alkaa, kolmen kuukauden päästä, alan miettimään sellaisia asioita. Mutta kun kaikki tarvittavat tavarat löytyvät kotoa, ei tarvitse stressata sitä, että tarvitsee hankkia jotakin ja, että milloin on aika niitä hankkia. Nyt saan vain mennä päivän kerrallaan eteenpäin ja toivoa parasta. 

Viikonloppuna

Viikonloppuna tuli syötyä herkkuja ihan liikaa. Lauantaina juhlittiin siskon pojan 1-vuotis synttäreitä. Me vietiin pienelle miehelle lahjaksi ihanat oranssit name it:n pöksyt ja benettonin paita, oranssi sekin tietty. Pakkasin ne lapanen salkkuun, niin ei tarvinnut sitten lahjapaperia alkaa tunkemaan mihinkään. ;)

Sunnuntaina olin sitten Me&i kutsuilla. En muuten vieläkään innostunut tän kauden jutuista vaikka livenä ne näin. Yhdet housut tilasin en muuta. Myyjällä oli myös vanhoja mallistokappaleita mukana ja niitä sai edullisesti ostella. Niistä löysinkin syksyn mallistossa olleen mustan fleecejakun. Nyt ootan niitä lisäyksiä, jotka pitäis tulla maaliskuun alkupuolella, jospa sieltä jotain löytyis joka olis munkin mieleen. Tosin kukkaro kiittää kun ei löydä mitään mieleistä. 

Maanantaina aloitinkin sitten ne työt kahden kuukauden tauon jälkeen. Työpäivä meni aika nopeasti ohi, olin kyllä väsynyt päivän jälkeen. Mutta menee varmaan aikansa ennen kuin taas tottuu uuteen rytmiin ja siihen ettei vaan voi olla koko päivää ja tehdä mitä huvittaa.

Karusellikoti 1 vuotta!!!

Karusellikoti avasi ovensa vuosi sitten. 

Blogin sisältö on muuttunut aika lailla tämän yhden vuoden aikana. Kuin myös blogin kirjoittaja on myös ehkä muuttunut hieman, ainakin henkisellä puolella. 

Blogin alkuaikoina kirjoitukset painoittuivat ihanaan esikoisen odotukseen, joka sitten päättyi sillä kamalimmalla tavalla, mitä jokainen äiti pelkää. Blogissa alkoi surun työstäminen, joka jatkuu varmasti vielä pitkään arkisten ja muiden juttujen ohella. 

Olen saanut ihania lukijoita mukaani matkaan ja uusia mahtuu vielä mukaan. Joten oikein lämpimästi tervetuloa niin vanhat kuin uudetkin lukijat! 

Iso kiitos kaikille kommenteista! Kommentit lämmittävät aina sydäntä ja antavat voimaa ja jaksamista blogin pitämiselle! Uudet kommentit ovat aina tervetulleita ja on mukavaa kun rohkeasti niitä kirjoitatte!

Nyt alkaa toinen vuosi karusellikodissa ja toivotaan, että viihdytte mukanani vielä pitkään!

:)