perjantai 31. tammikuuta 2014

Meidän vilukissat

Meidän kissat on näin talvella oikeita vilukissoja. Molemmat nukkuu enimmäkseen peiton alla tai patterin alla sekä toinen kissoista petterin päällä. Toinen kissoista tulee vielä aina saunaankin mukaan ja jää sinne jälkilämpöön nukkumaan. Toinen kissoista ei uskalla saunoa, mutta tällä viikolla meni saunan lämpöön nukkumaan heti kun saunominen oli lopetettu. Yksi kiipeilypuistakin on sijoitettu patterin eteen niin, että siinä oleva "pesä" on patteriin päin lämmittäen sen sisältä. 

Silti vaikka he kuinka mukamas palelevat näin talvipakkasella, on mukavaa välillä mennä haistelemaan ulkoilmaa. Meidän kissathan on sisäkissoja ja pääsevät ulos vain valvotusti. 



Tosin Benin tassut alkoi aika nopeesti palelemaan ja sisälle oli juostava. 


Toki voihan sitä välillä nukkua niinkin ettei ole peiton alla, mutta sitten sen peiton on vähintään oltava alla. Pelkällä sohvalla kun jos olis niin kylmähän tulis. ;) 


Monet vois kuvitella, että patterin päällä olis epämukava nukkua, mutta meidän Ada nukkuu suurimman osan päivästään patterin päällä. Ostin sellaisen patteriin laitettavan pedinkin, mutta siihen ei kumpikaan koskaan suostunut menemään, vaan sitten oli nukuttava patterin toisessa päässä. Joten mukavuudenhaluinen kissa tää ei aina ole.

No mutta se tällä kertaa meijän kissoista. 

Tammikuun viimeinen päivä, tämä kuukausi on mennyt jotenkin tosi nopeasti. Maanantaina mulla alkais työt tämän pitkän sairaslomani jälkeen. Miten mä oikeen jaksan herätä aamulla tai olla koko päivän hereillä. ;) Täytyy nämä kaksi päivää ottaa vielä rennosti. Tosin huomenna olisi siskonpojan 1-vuotissynttärit ja sunnuntaina oon menossa katsastamaan me&i:n uuden malliston. Oon niitä jo netistä selannut ja pari juttua on ollut ihan kivoja, mut kuvien perusteella ei oo tullut vielä mitään pakko saada oloa. Katsotaan sitten sunnuntaina miten on. ;)

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Muumeja muumeja!!!

Mut ei oo tällä kertaa rillillisiä eikä rillittömiäkään!!!

Kyllä mä ehdin saamaan vielä sen himoitun Tove 100 vuotis-juhlamukin, ilman niitä rillejä ja toivon mukaan niiden rillien kanssakin. Ja ne purkit, vitsi ne on niin söpöjä! Mutta kun alkuhysteria on menny ohi, niin varmasti munkin kaapista ne löytyy. :)

Tuossa pari viikkoa sitten oli mun nimpparit. Ja siis oon jo niin iso etten niitä sen kummemmin vietä. Mutta niinku jo oon aiemmin varmaan täällä blogissa kertonut, niin meillä käy se tuttu porukka kahvittelemassa ja saan mä yleensä samalla pari lahjaakin. ;) 

Tänä vuonna oli vaan sen verran huonompi toi kauttaus setti tai sitten tosi tosi paljon parempi ku milloinkaan muulloin. Nimittäin kaikki tarjottavat oli kaupan valmiita, kun yleensä mulla on ainoastaan keksit valmiina kaupasta ja muut leivon itse. Mut tänä vuonna en tuon kipeen käden kanssa jaksanu touhuta. No okei muutama vieras sai mun tekemää kääretorttua ku ei käyny just sinä päivänä kun se oikee päivä oli. ;) 

Mut siis nyt otsikon asiaan eli muumeihin. Kaikki jotka mut enemmän tuntee niin tietää et oon hurahtanut jo aikoja sitten muumeihin. Ekat mun muumi astioista onkin mun lapsuudesta. Niin tottakai mun aukasemista paketeista löytyi ihania muumeja. Voi, että ne on kyllä niin nättejä. <3 

Tällä kertaa sain juhlahetki sarjasta jalallisen kakkuvadin. Voi, että se on niin ihana! Kuvasta mulle tulikin mieleen et ihan kohta mun tarvii leipoa runebergin torttuja ja nehän on tosi söpöt laittaa esille tässä kakkuvadissa. 


Tuo pienempi jalallinen kakkuvati mulla onkin jo ollut aiemmin, jossa on tuo niiskuneiti. Mun rakas kummipoika 7 v., oli kaupassa nähdessään kerran sanonut äidilleen, et tuo pitää ostaa kummitädille. Eli siis oon varmaan aika hurahtanut näihin muumeihin kun mun kummipoikakin sen tietää ja silloin oli viel eskari-iässä. 


Sain myös emalimuumimukin. Oon näitäkin himoinnut aiemmin, mutta oon aikaisemmin vaan kaksi ostanut itse. Kun jotenkin en oo raaskinut niihinkin rahaa laittaa, kun arabian muumimukit syö jo vuodessa aika hyvin tuota astia budjettia. (Niin mitä ihmeen astia budjettia, ei mulla sellasta erikseen taida olla, vaan aina kun tulee uus muki on siihen jostain kaivettava rahat.) Mut nyt mä sain mun ystävältä yhden lisää. <3 

Näistä emalimukeista mulle tuli sellanen mieleen et ne olis varmaan tosi ihanat, kun menis retkelle ja jois näistä kuumaa kaakaota tuolla raikkaassa pakkassäässä. Tää emalimuki oli se pienempi koko ja on silti 2,5 dl, mut se on niin ihanan söpö, melkein kivempi kun ne isommat. Niin ja löytyyhän multa tuolta kaapista yks emalinen kannukin. 



Sain vielä lisäksi nuo kaksi uutta lusikkaa, niitäkään mulla ei ollut viel aiemmin. Nää muumilusikat on muuten ihanan mallisia. Olis tosi kivaa kun sais haarukat, veitset ja isot lusikatkin tätä samaa sarjaa. Mut niitä ei oo tehty.

Oonkohan mä hurahtanut jo liikaa muumeihin?!? 
Mutta ne mukit vaan on niin ihania ja tuo piristystä kahvipöytään. On mulla sitten vielä erikseen juhlakahviastiasto, ettei meillä aina kaikki astiat muumeja oo. :)

maanantai 27. tammikuuta 2014

Pohdiskeluja

Olen nyt viime viikkoina saanut monelta kuulla, että on mukavaa nähdä miten hyvin olen selviytynyt lapseni kuolemasta ja, että näytän onnelliselta. Itselläni ei vain ole sellaista oloa, että olisin mitenkään selvinnyt lapseni kuolemasta. Lapseni on päivittäin mielessäni. Lapseni muisto tuo edelleen kyyneleet silmiini ja repii sydäntäni. Nykyään on toki hetkiä jolloin myös lapseni muistot tuovat kiitollisuutta sydämeeni. Olen jollakin tapaa kiitollinen siitä, että sain hänet edes siksi pieneksi hetkeksi, vaikka en vieläkään ymmärrä miksi hänen piti niin pian lähteä pois. Esikoiseni jätti suuren arven sydämeeni ja samalla myös suuren rakkauden ja ikävän. Arpi joka on sydämessäni on suurempi kuin kädessä olevani leikkausarpi. Molemmat arvet haalenevat varmasti vuosien varrella, mutta eri tavalla.


Minä olen ihmistyyppinä sellainen, etten kaikista asioistani tahdo valittaa ja päivitellä ääneen. Ja tämä suru on yksi sellainen. Siksi monetkaan läheiset eivät ymmärrä ja näe sitä, että ei se suru minulta minnekkään ole kadonnut. Edelleen olen kuolleen lapsen äiti, olen sitä nyt ja tulen aina olemaan. Tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus herättää teitä, en edelleenkään tahdo vatvoa kaikkien kanssa suruani. Minulla on ne tietyt läheiset ihmiset joiden kanssa siitä tahdon puhua ja puhun silloin kun itsestäni tuntuu, että tahdon. Joten en pidä siitä, että nyt aletaan sitten viestitellä ja kysellä yhtäkkiä, että mitä sinulle kuuluu. Jos sitä ei ole aiemminkaan tehnyt niin ei tarvitse nytkään. Koska tahdon sen tulevan suoraan sydämestä, aito halu tietää toisen kuulumisista ja halu kuunnella toista. Ei sellaista, että kysytään mitä sinulle kuuluu ja kun olen vastannut kysymykseen, niin aletaan päivitellä omaa elämää ja sitä miten kaikki on niin vaikeeta. Kyllähän minä haluan muidenkin kuulumisia kuunnella, mutta siihen voi antaa mahdollisuuden minulle kysyä, mitä sinulle kuuluu? Tiedän etten vieläkään aina muista kysyä ja edelleen tajuan vasta päivien päästä, että en sitten ollenkaan kysynyt häneltä hänen kuulumisiaan. Mutta kai sen vieläkin saa laittaa surun piikkiin, että pää ei vaan aina kulje kunnolla tai edes tämän pitkän sairasloman piikkiin. Saahan?!?



Olen myös huomannut mitä kauemmin on kulunut esikoisemme kuolemasta, sitä enemmän ihmiset pelästyvät kun puhun pojastamme jotakin. Se on kai vain niin, ainakin vanhemmille ihmisille, että kuolleista ei kuulu puhua. Mutta minä tahdon puhua lapsestani. Hän on minulle rakas, vaikka onkin taivaan enkeli.
Olen myös huomannut sen, että koska ulkoisesta olemuksestani ei välttämättä huomaa sitä, että olen lapseni menettänyt, niin myös monet luulevat minun unohtaneen lapseni ja jatkaneen elämääni niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. 


Mutta unohtaako kukaan äiti koskaan lastansa?!? 
Minä ainakin tulen puhumaan esikoisestani, enkä häntä tahdo salailla, enkä koskaan unohtaa. 


 Olen myös nyt hetkittäin havahtunut, siihen että ajattelen millaista olisi minulla nyt jos Oliver olisi täällä meidän kanssamme. Yritän mahdollisimman vähän ajatella sitä, koska se tekee vain enemmän kipeää. Mutta ajatukset vain välillä tulevat mieleen, eikä sille mitään mahda. Minulle tekee edelleen kipeää katsella poikavauvoja jotka ovat kesän jälkeen syntyneet. Tyttövauvojen näkeminen ei tee niin pahaa, koska siinä ei niin näe sitä menetystä samalla tavalla kuin pojassa. Minun tekee pahaa lukea tarinoita joissa kerrotaan vauvan selvinneen vaikka on syntynyt kolme kuukautta ennen laskettua aikaa. Toki olen iloinen niiden vanhempien puolesta, joiden vauva on selvinnyt. Mutta silloin tulee taas mieleen kysymys, miksi meidän vauvamme ei selvinnyt. 
Olen myös paljon pohtinut sitä, että jos nyt näkisin vastasyntyneen tai alle kuukauden ikäisen vauvan ja minulta kysyttäisiin otanko vauvan syliin. Niin pystyisinkö siihen. Kaikki vauvat joita olen pitänyt sylissä Oliverin syntymän jälkeen ovat olleet yli neljän kuukauden ikäisiä. Muistan vieläkin sen tunteen kun oma vastasyntynyt lapsi ensimmäisen kerran syliini annettiin. Häviääkö se tunne jos otan "vieraan" pienen vauvan syliin. Olen nyt viimepäivinä tätä monesti pohdiskellut ja se tuo monesti ahdistavan tunteen itselleni. Onneksi tämä on sellainen asia jota ei ole pakko tehdä. Voin odottaa, jospa joskus sen toisen oman nyytin syliini saisin ja se olisikin esikoisen jälkeen ensimmäinen vastasyntynyt vauva jota sylissäni pidän. 



Olen myös pitkään pohtinut voinko blogiini postata ihan tavallisia arjen askareita ja juttuja. Vai ajatteleeko ihmiset, että nyt se ei enää muista lastansa. Tiedän, että on tyhmää miettiä sitä. Ja muiden mielipiteillä ei tulisi olla väliä sillä mitä itse omaan blogiinsa haluaa kirjoittaa. Mutta niin se mieli vaan aina toimii, vaikka tahtoisi sen itse toimivan erilailla. Kesäkuun menetyksen jälkeen kun blogini toimi yhtenä terapia muotona ja tänne oli helppo tulla kirjoittamaan tunnoistaan. Mutta nyt kun lapseni syntymästä on kulunut se reilut puoli vuotta, suru on kuitenkin aika samanlaista. Välillä se on hyvinkin vahvana läsnä ja toisinaan vain taustalla sydämessä. Joten ei siitä surusta ole niin paljon kirjoitettavaa kuin aluksi oli. Joten toivon ettei minua tuomita siitä, että haluan alkaa pikkuhiljaa jakamaan myös arkisia juttuja. Toki edelleen tulen kirjoittamaan surustani ja esikoisestani. Ne eivät täältä blogista minnekkään katoa. Mutta olen huomannut, että jollakin tapaa kaipaan sitä, että voin esitellä ja jakaa turhanpäiväisiäkin arjen asioita täällä. Eihän tämän edes pitänyt olla suru blogi vaan tavallinen arkijutuista kertova blogi. Tosin en vieläkään tule lupaamaan, että postaus väli muuttuu tiheämmäksi, mutta olen ajatellut, että kokeilen miltä minusta tuntuu kun alan enemmän kirjoittelemaan arkisiakin juttuja ja yritän olla miettimättä, että voinko mä tästä aiheesta kirjoittaa. Mitä olen tähän saakka tehnyt ja monet jutut ovat jääneet postaamatta vain sen takia, koska mietin onko vielä soveliasta kirjoittaa muuta kuin lapsen menetyksestä. Mutta ei se suru minulta ole kadonnut ja luulen ettei kokonaan katoa vaikka kirjoittaisin mistä aiheesta täällä. 



sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Uutta ilmettä nopeasti!

Mä jo syksyllä olisin tahtonut olohuoneeseen uuden maton. Mutta tyydyin vaihtamaan takkahuoneen ja olohuoneen matot keskenään. Mutta nyt tällä viikolla näin mainoksessa valkoisen karvalankamaton edullisesti. Ensin mietin kaks päivää et onko se nyt niin pakollinen. Mutta tulin siihen tulokseen et joo on se aika pakollinen. ;) Vielä kun torstai illalla siirrettiin sohvan edestä arkku joka on ollut "sohvapöytänä" pois, niin vanha matto alkoi mielestäni näyttämään liian epäsopivalta. 

Ei tuo vaan sovi nyt yhtään. Ja tosi hassusti otin tuon kuvankin.. 

Lauantaina sitten käytiin kotiuttamassa uusi matto ja on se vaan niin paljon kivempi. :)



Matto on siis luonnonvalkoinen väriltään. Vielä kun se oikenee kunnolla niin näyttää varmasti paremmalta. 

Vielä kun sais sellasen ihanan vaaleanharmaan lattian...


tiistai 14. tammikuuta 2014

14. päivä vuonna 2014.

Tää vuosi on tuntunut ihan kivalta, mitä ollaan tähän saakka ehditty elään. Mä sain vajaa viikko sitten kipsin ja tikit pois kädestä. Voi mikä ihana tunne. Tosin aluks kävi kyllä vähän ahdistaa kun oli tottunut et siinä se kipsi on, se kuitenkin ehti keikkuu mukana 5 viikkoa. Nyt pikkuhiljaa täytyy jumpata kättä, arka se vieläkin on ja välillä vähän kipeekin. Mutta metallilevyn ja ruuvien pitäis kyllä pitää ranne ehjänä. Mut kyllä tää on ihan kivaa kun voi käyttää molempia käsiä. Toki oikeaa ei kaikkeen pysty vieläkään käyttämään, mutta joihinkin asioihin kuitenkin. 2,5 viikkoa niin sitten pitäisi olla tältä erää sairaslomat "lomailtu" ja paluu töihin koittaisi. Tosin mulla on aika paljon pitämättömiä lomia, joten vapaapäiviäkin on tulossa. 



Ihanaa mekin saatiin sitä lunta viikonloppuna ja nyt onkin tulleet kovat pakkaset. Mitkä ei tosin mua haittaa, koska mä rakastan pakkasta. Sais vaan tulla vähän enemmän viel lunta, mä niin tahtoisin hiihtämään. Tosin en tiiä onko se viisasta tällä kädellä, mut haaveilen kuitenkin. :)

Viikonloppuna kävi mun rakas ystäväkin moikkaamassa mua. Ja mä sain häneltä ihanan kännykkäpussukan. Sellast mä oon kaivannut jo monta viikkoa, on niin paljon kivempi kun laittaa takin taskuun kännykän et se on pussukan sisällä, kun nuo nykyajan puhelimet ei tykkää yhtään kosteudesta ja nyt kun oli tää koko syksy ja alkutalvi sellast kosteaa niin puhelin hikos aina taskussa ollessaan. Ja on sitä nyt muutenkin mukavampi kantaa hienossa pussukassa. Joten käyttöön tulee. Että iso kiitos siitä! <3



Täällä elellään päivä kerrallaan ja tuntuu ettei oikein juttua riitä tänne blogiin saakka. Joten tääkin vuosi aloitetaan samaan malliin kuin viime vuosi eli aika hiljaista täällä voipi olla. Toivottavasti jossain vaihees kevättä alkais jotain tapahtuu niin, että blogikin pääsis elää vähän kiireisempää aikaa. Toivottavasti jaksatte oottaa sitä aikaa. Vaikka suurimmaks osaks mä tätä kuitenkin itseni vuoksi kirjoitan, niin silti sitä aina miettii, etten teille rakkaille lukijoilleni ole taaskaan mitään saanut tänne rustattua. 

Mutta kaikesta huolimatta kaunista kirpsakkaa tammikuuta! :)