Hän tanssi kanssa enkeleiden

Tämä tuo minulle nykyään aina kyyneleet silmiin kun kuuntelen:

Tänään

Kävin haudalla, tai olenhan minä käynyt siellä joka päivä lauantain jälkeen. Mutta tänään kun menin sinne huomasin, että meidän pienelle oli laitettu valkoinen risti. Nimeä siinä ei ainakaan vielä ollut, mutta luulisin et tulee jossain vaiheessa, koska muidenkin juuri haudattujen risteissä on. Meidän tosiaan tarvisi alkaa jo miettiä enemmän hautakiveä. Eilen kyllä luonnostelin sitä paperille, mutta me emme mieheni kanssa osaa oikein päättää mitä me siihen haluamme. Pitäisi ottaa vissiin suunnaksi toinenkin hautausmaa ja mennä katselemaan millaisia kaikenlaisia hautakiviä on olemassa. Kun tuolla vanhalla hautausmaalla on kovin vähän hautakiviä tällä hetkellä, niin ne on jo melkein nähty. Ei vaan jotenkin olisi kivaa tehdä mitään hautausmaaretkiä. Olisi paljon mukavampaa viettää normaalia vauvaperhe arkea, millaista se sitten olisikaan. Meillä kun ei ole kokemusta kuin vauvaperhe elämästä kuolleen vauvan kanssa.  Eikä se ole oikeanlaista vauvaperhe elämää. Sitä vaan edelleen niin toivoo, että saisi oman vauvansa elävänä. Saisi olla elävälle lapselle äiti. Vaikka tiedän, että lapsellani on nyt hyvä olla Taivaan Isän luona, mutta silti olisin halunnut hänet tänne äidin ja isin luokse, olisihan hän sinne Taivaan Isän luokse myöhemminkin ehtinyt.

Minä olen viime öinä alkanut näkemään hirveästi unia. Unissa joko vauvamme herää henkiin tai sitten olen lääkärissä ja lääkäri toteaa vauvan kuoleman olevan minun vikani. Aamuisin herään tosi väsyneenä näiden unien jälkeen. Muutenkin hautajaisten jälkeen on olo alkanut tuntumaan entistä raskaammalta ja väsyneemmältä ja erilaiset asiat alkavat ahdistamaan. Esimerkiksi en pysty sopimaan mitään etukäteen, koska minua alkaa sovitut asiat ahdistamaan. En vain kestä ajatusta, että olen sopinut meneväni jonnekkin ja sitten huomaankin etten yhtään jaksaisi mennä. Muutenkin on sellainen olo ettei ole montaakaan paikkaa minne haluaisi mennä, koska tulee pelko, että itseäni alkaa ahdistamaan ja sitten en pääsekään pois. Mutta kai tämä kuuluu tähän suruun. Ja toivon, että tulee aika kun on uskallusta taas sopia paremmin asioita ja ei enää ahdista niin paljon mennä jonnekkin. 

Kolme viikkoa

Siitä tulee tänään kolme viikkoa kun Oliver syntyi. Kolme raskasta viikkoa. Olen ollut kolme viikkoa virallisesti äiti. Mutta silti minulla on tyhjä syli, ikävä ja suunnaton suru. Voi kunpa voisimme mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa elämämme erilaiseksi, niin että saisimme pojan elävänä ei enkelinä. Mutta ei, ei elämää voi muuttaa. Tämä vain on jaksettava ja kestettävä. Vaikka välillä tämä surun taakka tuntuu ylitsepääsemättömältä, aivan liian raskaalta kannettavaksi. Miksi me juuri saimme tämän kaiken.

Tänään olen tehnyt kuvakirjaa muistoksi Oliverista. Kovin surullista vain. Pojasta jää muistoksi hänen vauvakuvansa, kuvat kappelissa ja hautajaisissa. Ei sen niin kuuluisi olla. Pojan valokuvakirjoissa kuuluisi olla enemmän iloa ja elämää. Mutta meidän vauvan valokuvakirjassa vauvakuvien jälkeen on vain suurta surua. Onneksi meillä on kuvia Oliverista, näin voimme muistella häntä koko elämän ajan niiden avulla. Kovin surullista vain. Mutta niin oli korkein päättänyt, että meidän vauvamme elämä on lyhyt ja hänestä tulee enkeli. Tahtosimme sitä tai emme. Emme me näin tahtoneet käyvän. 

Hipaisi hiljaa enkelin siipi, kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi, enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni enkelin siipien suojaan ja lähti,
nyt pikkuinen on taivaan kirkkain tähti.

Äidin rakasta enkelipoikaa syvästi ikävöiden. Äiti rakastaa sinua aina Oliver.

 

Raskaita hetkiä

Tässä viime päivinä ja viikkoina on koettu monenlaisia raskaita hetkiä. Eikä ole hetkeä jolloin minulla ei olisi raskas tunne sydämessä. Minulla on kauhea ikävä esikoistani, eikä sitä vie mikään tai kukaan pois. Ikävä ehkä voi helpottaa ajan myötä, mutta ei se koskaan katoa. En vaan voi vieläkään käsittää sitä, että en saanut kauemmin tutustua lapseeni, esikoiseeni. 

Eilen olimme kirkossa kuulemassa kun lapsemme nimi sanottiin rukouksessa. Ensin luettiin pienen pojan nimi joka oli kastettu ja sen jälkeen meidän pienen pojan nimi joka on haudattu. Muita ei tällä kertaa ollut. Tilanne oli aivan kamala, toiset ovat kuuntelemassa nimeä jonka kanssa saavat aikaa viettää täällä maan päällä ja me olemme kuuntelemassa nimeä, jota me ikävöimme yli kaiken ja saamme käydä vain haudalla hänen lähellään. Niin epäreilua. Itkuhan siinä tuli kun pienokaisemme nimi kuultiin. Kanttori vielä lauloi jonkun hymnin tai miksi sellaista sanotaan, sen jälkeen kun lapsemme nimi oli sanottu ja sitten jatkoi rukouksen loppuun.

Tänään aamulla kun heräsin menin käymään pikkuisen Oliverin haudalla. Hautausmaa on niin lähellä meitä, että sinne ei kestä kävellä kuin viisi minuuttia. Mutta kuinka vaikeaa se kuitenkin on sinne mennä, mutta silti tulee helpompi olo kun on käynyt. Tulee sellainen olo, että Oliverkin näkee paremmin äitinsä kun käyn siellä, vaikka kyllähän hän muutenkin taivaasta varmasti seurailee meidän tekemisiä leikkejänsä ohella. 

Äidillä on vaan niin kova ikävä omaa lastansa. Yöllä näin unta, että meidän pikkuinen Oliver oli herännyt kuolleista, voi miten iloinen unessa olinkaan, mutta silti jotenkin epäuskoinen siihen olisiko se totta. Unessa näin Oliverilla sellaiset vaatteet päällä jotka olen hänelle ostanut, vaikka ne ei koskaan ole oikeasti Oliverin päällä olleet. Miten kummallisia unet voivatkaan olla. Mutta aamulla jouduin taas heräämään tähän kamalaan todellisuuteen.